Mutta nukkumisesta ei enää tullut mitään. Luonto heräsi visertäen, piipittäen, raksuttaen, ihanana, virkeänä, hymyilevänä, niinkuin vain kevätaamu Pohjolassa.
Kaukaa kuului kukonlaulu, lehmien yninä ja koirien haukunta. Kylät saivat eloa, punahameiset pohjalaistytöt seisoivat haukotellen rainta kädessä kujan suussa tai ajelivat lehmiään.
— Pyydetäänpä lämmintä maitoa, ehdotti Yrjö. — Ek, pysähtäkää vähän.
— Hei, tytöt, antakaa meille tilkkanen maitoa, kurkkumme on kuiva kuin ruuti, huusi Klaus.
Pörröpäinen tyttö, joka paraillaan lypsi lehmiä pienen talon kujalla, hymyili iloisesti, veti voimakkailla sormillaan höyryävää maitoa lehmän utareista ja toi sen pojille vaunuihin.
— Mainiota, kehui Klaus painaen hopearahan tytön kouraan. — Ja nyt käsiksi Riikke-mamselin eväsvasuun. Olen kauhean nälissäni.
— Eiköhän ajeta vähän hauskempaan kohtaan, ehdotti Yrjö. Tässä on niin ikävä, ihan kylän suussa.
— Aja, Ek, mutta nopeasti.
Kappaleen matkan päähän, vaaleanviheriän koivikon ääreen pysähdyttiin ja käytiin loistavalla ruokahalulla herkullisen ruokavaraston kimppuun.
Ja sitten taas matkaan Tottisalmea kohti.