Hän ratsasti vaunujen sivulla lakkaamatta loruten. Pojat eivät saaneet suunvuoroa, hän nauroi ja kertoi vuoronperään hassunkurisia juttujaan beatamaisella, hiukan ylimielisellä, mutta hyväntuulisella tavallaan. Yrjö ja Klaus nauroivat kilpaa, silloin tällöin täytyi Ekinkin vetää arvokas suunsa hymyyn.
— Entä Tickleniuksen Iliadi, joko se alkaa valmistua?
— Hän on hikoillut yötä päivää sen kimpussa saadakseen ensimmäisen laulun valmiiksi, kunnes te, tai oikeammin, kunnes Yrjö saapuu. Mutta pelkään, että tulos on laiha.
— Ticklenius-parka, sanoi Yrjö keskeyttäen toisten naurun — siinä on sentään liikuttavaakin tuossa hänen Iliadissaan ja Hellaan-ihailussaan. Hän ei tietysti elinaikanaan suoriudu Homeroksestaan, ja siinä hän kuitenkin ahertaa, uhraten parhaat vuotensa.
— Hän on hassu, sanoi Klaus.
— Eikä hän saa siitä penniäkään. Raukka oli niin huonoissa vaatteissa, että Ottilia-tädin täytyi hommata hänelle uudet. Miksi hän ei voi tehdä jotakin sellaista, josta hän saa rahaa, sanoi käytännöllinen Beata.
— Mutta voihan työ sinään tuottaa tyydytystä, arveli Yrjö.
— Huh, nyt sinä rupeat viisastelemaan taas, se on niin hirveän ikävää, haukotteli Klaus. — Eikö sinulla ole mitään makeaa muassasi, Beata?
— Maltas, Beata veti taskustaan pussin, josta jakeli pojille hyvin litistyneitä, tahmeita kermakaramelleja. — Sitäpaitsi minulla oli pussillinen ihania kullankeltaisia vohveleita. Mutta pahaksi onneksi olin sitonut pussin niin huonosti satulaan, että se juuri Rekolan kujan suulla pyrähti rapakkoon joutuen sikojen aamiaiseksi.
— Hyi sentään! Ja sinä tiedät, että rakastan vohveleita enemmän kuin mitään muuta maailmassa.