Vaunut vierivät nyt tuuhean kuusimetsän lävitse, oltiin jo Tottisalmen alueella. Pluto ja Vihuri kiirehtivät kulkuaan — tuolla loitompana häämöitti jo hevoshaka, jossa ne tiesivät toverien kuljeskelevan tuoreen kevätruohon kimpussa.
Poikien mielestä koko seutu heti sai ystävällisemmän muodon, mitä enemmän lähestyttiin Tottisalmea. Asunnot olivat iloiset, punamullalla maalatut, ikkunoissa oli verhot, palsami tai ahkeraliisa ja verenpisara kukkivat ikkunalaudalla. Päivänpaisteisimmilla kohdilla oli upea keisarinkruunu jo avannut teränsä, samoin satakauno. Tottisalmen alustalaiset olivat yleensä siistiä ja vaurasta väkeä. Siellä täällä vain asui jokin köyhä perhe, jonka elättäjä oli tyhjäntoimittaja tai rappeutunut raukka, jota vanha paroni ei tahtonut ajaa pois. — Ne ovat välttämättömiä, jotta Ottilia-sisar voisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, oli paronin tapana sanoa, kun joku ihmetteli, että hän suvaitsi alueellaan sellaista väkeä.
Ottilia neiti olikin ylen tyytyväinen, kun hän sunnuntai-iltapuolina sai ajaa "noiden raukkojen" luo kullalla silattu raamattu kainalossa ja polvilla vasu täynnä ruokaa ja lääkkeitä, joita ani harvoin kukaan käytti. Matka kävi aina ohjelmanmukaisesti. Ensin Ottilia-neiti nuhteli ja puhui Jumalasta ja synnistä, perheenäiti itki, ja lapset ulvoivat pelkästä myötätunnosta. Sitten valitti joku perheenjäsenistä kipua milloin missäkin ruumiinosassa; armolliselle neidille olisi näet ollut suuri pettymys, ellei hän olisi saanut ottaa esille laukustaan mixtura simplexiä, prinssintippoja tai kamomillateetä. Viimein käytiin käsiksi ruokakoriin, jolloin kyyneleet kuivuivat, ja kaikki kivut unohtuivat. Isä uskalsi tulla sisään vasta kun vaunut olivat ajaneet pois; tiedettiin, että Ottilia-neiti kammosi tupakalletulevia, parrakkaita miehiä. Ne tekivät häneen aina "säädyttömän" vaikutuksen.
Kun Tottisalmen vaunut ajoivat ohitse, ilmestyi maantielle joukko liinatukkaisia paitaressuja, jotka kilvan riensivät porttia avaamaan, saaden kirkkaan kopeekanrahan kukin.
Pojat heiluttivat hattua ohi ajaessaan. Klaus riemuitsi.
— Ei missään ole ihanampaa paikkaa kuin Tottisalmi, hän huudahti, lisäten entiseen ylimieliseen tapaansa: — Ja se on minun kerran maailmassa.
— Ellei oikea perillinen yht'äkkiä ilmesty anastamaan sitä sinulta, kiusasi Beata.
— Se on mahdotonta. Yrjö-eno, ainoa perillinen paitsi minua, on kuollut.
— Mutta jos hän vain nukkuu jossakin syvällä vuoren sisässä, kuten keisari Barbarossa, ja ratkaisevalla hetkellä esiintyy sinun kiusaksesi, pilaili Beata yhä.
Klaus naurahti voitonvarmasti. — Mahdotonta.