— Jo näkyy Tottisalmen lipputanko, huudahti Yrjö.
— Näkyy, näkyy. Hei Pluto, hei Vihuri, juoskaa.
Tuossa tuokiossa olivat vaunut jo portilla, jonka pielessä vanha Niilo entistään sammaltuneempana nosti kätensä sotilaalliseen tervehdykseen. Hänen silmänsä olivat luodut Yrjöön, ja suu vetäytyi leveään hymyyn, kun Yrjö ohi ajaessaan ystävällisesti tervehtien heitti tupakkakäärön hänen syliinsä.
— Illalla tulen sinua tervehtimään, huusi hän.
Vaunut vierivät pitkin halavakäytävää päärakennuksen eteen. Portailla seisoivat paroni, Ottilia neiti, mademoiselle ja Ticklenius, lisäksi vielä Riikke-mamselikin toisten selän takana.
Paroni tervehti molempia poikia sydämellisesti, mutta Klaus huomasi hänen hätkähtävän, kun Yrjö hypähti vaunuista alas.
— Eivätkö he ole kasvaneet? huusi Beata. Herra kymnasisti ja herra konrehtorilainen. Katsokaapa Yrjöä, eikö hän ole pitkä? — Mutta hyväinen aika, nyt tiedän, kenen näköinen sinä olet. Olen sitä koko aamun haparoinut, sinähän olet aivan kuin Yrjö-eno siinä kuvassa, joka riippuu Riikke-mamselin seinällä.
Paroni näytti kiusaantuneelta, Ottilia-täti oli aivan kankea ja mamseli punainen.
— Olen sanonut hirveän tyhmyyden, kuiskasi tyttö Yrjölle. Tässä talossa ei saa mainita Yrjö-enon nimeä.
Maisteri Ticklenius pujahti nyt toisten lomitse Yrjön luo. Pyyhkien ahkerasti pojille niin tutulla nenäliinalla otsaansa hän ojensi Yrjölle tiheästi kirjoitetun arkin.