— Minulla-hm-hm minulla on onni tarjota lahjakkaalle — hm — onni tarjota ylevän Kreikan kansan hm-hm —
Yrjö tarttui iloisesti paperiin. — Katkelma Iliadia, ellen erehdy. Kiitos, maisteri. Jos teillä on aikaa, luemme sen yhdessä illalla.
— Hm, hm, — maisterin silmät loistivat ilosta.
Yläkerran ikkunasta seurasi kaksi silmäparia kohtausta portailla, kapteenin ja Jonaksen.
Kapteenin oli taas tuhlattuaan rahansa täytynyt nöyrtyä ja pyytää turvapaikkaa Tottisalmessa. Erityisenä suosionosoituksena hän oli pyytänyt saada ottaa Jonaksen mukaansa. Paroni oli viimein suostunut Ottilia-neidin hartaista pyynnöistä, vaikka hän ei sietänyt Jonasta.
— Katsokaa renkipoikaa, sähisi Jonas. Ja katsokaa paronia, kuinka hellästi hän nulikkaa tervehtii. Klaus-herraa tervehditään kyllä ensin, mutta näkyy hyvin, kumpi heistä on rakkaampi.
Kapteeni istui synkissä mietteissä. Monta, monta kertaa olivat hän ja Yrjö von Sumers ajaneet yhdessä kotiin Tottisalmen vaunuissa juuri niinkuin Klaus ja tuo "kerjäläinen" nyt. Ja juuri tuon näköinen oli nuori paroni ollut. Otsa, ryhti, tukka, silmäkulmat olivat samat, nenä vain oli erilainen, hienommin muovautunut, samoin silmien muoto.
Taaskin huokasi kapteeni kuten kerran ennen. — Jonas, me olemme hukassa.
— Joko taaskin hätäilette, torui Jonas. Mutta hänen äänensä oli epävarma. Nähtävästi hän ei itsekään ollut oikein levollinen.
— Se on kohtalo, ähkyi kapteeni.