— Hiljaa, Klaus-herra tulee.
Klaus ja Beata astuivat sisään. Klaus tervehti isäänsä sydämellisesti, mutta Jonasta huomattavan kylmästi. Hän tiesi, että tämä oli vehkeillyt Yrjöä vastaan, ja tahtoi heti alusta välttää likeistä suhdetta isänsä palvelijaan.
Jonas tervehti nöyrästi, aivan kuin olisi ollut luonnollista, että poika isoksi tultuaan ei enää kohdellut häntä samoin kuin lapsena. Mutta itsekseen hän päätti voittaa hänet puolelleen.
Aamiainen oli hilpeä. Pojat kertoivat koulujuttujaan, ja vaikka ne joskus olivatkin vähän liian rohkeita, niin että Klaus salavihkaa pälyi isoisään nähdäkseen, rypistyisikö hänen otsansa, herättivät ne varsinkin Beatassa suurta ihastusta. Ottilia-täti ravisti kyllä päätään moitiskellen, mutta kukapa olisi hennonut torua kotiinpalanneita koulupoikia, jos heidän puheensa olikin vähän "sopimatonta". Mademoisellekin nauroi, niin että kyyneleet vierivät pitkin puuteroituja poskia, ja Ticklenius hirnui niinkuin ei moneen vuoteen.
— Mutta hänestä ei koskaan ole ollutkaan lastenkasvattajaksi — Ticklenius-rukasta! huokasi Ottilia-neiti itsekseen.
Paronin silmät loistivat. Oli silminnähtävää, että hänen huomionsa oli kiintynyt yksinomaan Yrjöön. Klausta hän tuskin huomasikaan. Yrjön puoleen ainoastaan hän kääntyi kysymyksillään.
Kapteeni yksin oli synkkä. Ensimmäisen kerran hän nyt istui pöydässä "renkipojan" kanssa. Paroni käyttäytyi kerrassaan sopimattomasti hänen mielestään, liehitteli poikaa kuin jotakin erinomaisuutta. Klaus oli kuin kuokkavieras hänen rinnallaan.
Aamiaisen jälkeen pojat riensivät ulos. Klaus talliin rakkaita hevosiaan katsomaan ja Yrjö vanhojen ystäviensä, Riikke-mamselin ja Niilon luo.
Riikke-mamseli oikein säteili. Yrjön täytyi pakostakin juoda kaksi suurta lasillista vattumehua ja tyhjentää lautasellinen tuoreita leivoksia. Salavihkaa hän loi katseen seinällä riippuvaan nuoren meriupseerin kuvaan.
— Riikke-mamseli, sanoi hän reippaasti — olenko minä todellakin tuon kuvan näköinen, kuten Beata äsken sanoi?