— Olet, vastasi Riikke-mamseli päättävästi. Tulehan, Yrjö, katsomaan Almansorin hautaa, lisäsi hän kiireesti ikäänkuin päästäkseen pois siitä puheenaineesta.
Illalla sanoi paroni lyöden Yrjöä olalle: — Mitä arvelet pienestä shakista, poikani?
— Koetetaan vain, vastasi Yrjö nauraen. Klaus ja minä olemme ahkerasti pelanneet talven kuluessa.
— Saamme nähdä, saamme nähdä, olemme mekin täällä maisterin kanssa panneet parastamme.
Klaus istui isänsä viereen. Kapteeni oli yhä äreällä tuulella.
— Niin, poika-parka, sanoi hän, tyydy sinä vain minun seuraani. Me kaksi hyljättyä sovimme hyvin yhteen. Kas tuota hassua Tickleniustakin. Eikös vain hän liehakoi renkipoikaa, aivan kuin tämä olisi joku klassillinen sankari.
— Yrjö onkin hauska poika. Koulussa hän oli sekä opettajien että toverien suosikki.
— Entä sinä, Tottisalmen perillinen?
— Pyh, isäkulta, koulussa ei pidetä lukua arvonimistä eikä muista koruista. Siellä on mies vain se, jossa on kuntoa ja rohkeutta. Yrjö on paras latinassa ja kreikassa, taitavin pallonlyöjä ja painija. Ne ovat hänen arvonimiään, muuta ei tarvita, sitäpaitsi hän on rehellinen ja kelpo toveri, se riittää jo yhden miehen osalle.
— Siis oikea ihannepoika. Samaa mieltä näkyy isoisäsikin olevan. Hän kai mielellänsä vaihtaisi teidät molemmat.