— Hän on huomannut sen ja ottanut pois.
— Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.
Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä. Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel, molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän "hienoja".
Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi kiivas ottelu.
— Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi — — — Mitä tämä merkitsee!
Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana. Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina, sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi! Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan roiskahduttanut aimo tahrat.
Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana. Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc! Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän ei koskaan hämmentynyt.
— Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni ivallisesti.
Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.
Mutta silloin sanoi paroni: — Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.