— Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. — Sekä paroni että Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.
Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.
Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.
Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet. Se oli lauhkea ja viisas — oikea kissojen kissa. Sillä oli oma pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään vesisaaviinkin.
Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt, ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes hänet sieltäkin karkoitettiin.
— Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata uhkasi kertoa isoisälle.
Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.
— Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]
Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon. Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.
Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika naurahti viekkaasti: — Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.