— Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.
Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt nau'unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: — Katolle, Ek, tuokaa kissa alas!
Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa. Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.
Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.
Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: — Klaus, Klaus, Klaus-herra!
Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli saattanut.
Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.
Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:
— Klaus-herra, oletteko siellä?
— Olen, kuului uhkamielinen vastaus.