— Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois kotoa.
— Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan suostu.
— Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte hänet haudan partaalle.
Äänettömyys.
— Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.
— En halua kotiarestia.
Viekas palvelija mietti hetkisen.
— Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.
— Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen vieressä.
Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin. Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.