— Miksikä ei, tuumi Yrjö. Sorsat jääkööt rauhaan. Tästä voi seurata jotakin hauskempaa.

Poika ei huomannut ilon välkettä, joka syttyi miehen silmiin, kun hän suostui hänen pyyntöönsä. Hän ei myöskään huomannut siinä mitään erikoista, että albanialainen noin vain sattumalta hänet kohtasi metsässä. Hänen surumielisyytensä haihtui kuin kesäpilvi, reippaasti hän astui albanialaisen rinnalla koettaen kuvitella mielessään, miltä Beata näyttäisi, jos äkkiarvaamatta kohtaisi hänet "rosvon" seurassa.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat ränstyneelle rakennukselle, jonka koko ulkomuoto puhui rappeutumisen ja autiuden kieltä. Portti oli vinossa, lukko ruostunut, portaat lahot, käytävät rikkaruohojen vallassa. Se oli Metsälinna, vanha herraskartano. Kymmenen vuotta sitten siellä oli asunut nuori elämänhaluinen omistaja, joka vietti iloista elämää. Mutta äkkiarvaamatta hän matkusti pois eikä palannut koskaan enää takaisin. Kansa, joka mielellään löytää kummallisia syitä luonnollisiin asioihin, kertoi kartanossa tapahtuneen salaperäisen rikoksen, jota kammoten omistaja oli paennut. Senvuoksi sitä seudun asukkaat yhä vielä vastenmielisesti lähenivät, luullen siellä kummittelevan. Itse asiassa eli omistaja kaikessa rauhassa Venäjällä, missä hän oli mennyt naimisiin, ja olisi mielellään myynyt yksinäisen talonsa, jos olisi ilmestynyt ostaja. Tällä kertaa oli vuokramiehen, joka oli vuokrannut kartanon maat, onnistunut saada asujia taloon, nimittäin kreikkalainen ja hänen palvelijansa. Ketterästi liikkuen johdatti albanialainen Yrjön puolipimeään huoneeseen.

Ikkunaluukut olivat vielä puoleksi suljetut, joten kirkas aamuvalo vain säästeliäästi pääsi huoneeseen.

Palvelija pyysi poikaa istumaan ja riensi itse virvokkeita hankkimaan. Hetkisen kuluttua hän palasi hymyilevänä kädessään leveä kullalle hohtava pullo. Siitä hän kaasi korkeaan pikariin kullankeltaista viiniä ja sanoi, hymyillen niin että valkoiset hampaat kiiluivat… Kirie [herra], Kreikan viiniä.

Yrjö aikoi ensin kieltäytyä, mutta häntä halutti maistaa, miltä oikea kreikkalainen viini maistui. Hän tarttui lasiin ja joi kulauksen. Se poltti kuin tuli, mutta albanialainen hymyili vain hänen irvistykselleen sanoen: — Hellaan viini, voimakas kuin helleeni.

Ja hän pakotti Yrjön juomaan vielä toistamiseen ja tarjosi hänelle kullatusta maljasta oudonnäköisiä namuja, joita hän sanoi halvaksi ja baklavaksi. Yrjö maisteli, pahoitellen vain mielessään sitä, etteivät Beata ja Klaus olleet mukana seikkailussa. Kaikki oli niin vierasta, hämärä huone, tumma kiiluvasilmäinen palvelija, väkevä kullankeltainen viini ja pitkä piippu, josta albanialainen, turkkilaisten toveri, lattialla istuen veti savuja. Hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta. — Se johtuu kai hänen väkevästä tupakastaan, ajatteli Yrjö ja aikoi nousta lähteäkseen, mutta käsittämätön velttous pidätti häntä. Hän haukotteli pitkään muutaman kerran. — Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä, hän vielä ajatteli, sitten kaikki sekaantui hänen aivoissaan, huone alkoi pyöriä, ja hänen päänsä retkahti tuolin selkämystä vastaan.

Albanialainen hymyili viekkaasti, laski piipun kädestään ja astui pojan luo.

— Kirie, mumisi hän suudellen hänen kättään. Sitten hän nosti pojan keveästi kuin höyhenen ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, jossa laski hänet leposohvalle. Suljettuaan visusti ikkunaluukut hän hiljaa hiipi ulos huoneesta ja jatkoi polttamistaan.

* * * * *