Beata istui vuoteessa käsivarret kierrettyinä polvien ympäri, surullisena tarkastaen varpaitaan. Klaus riuhtaisi oven auki ja syöksyi sisään.
— Beata, hän huusi, he ovat naaranneet koko lammen päästä päähän, mutta eivät ole häntä löytäneet. Hän ei siis ainakaan ole hukkunut.
Beata loi veljeen itkettyneet silmänsä.
— Missä hän siis on? Oi, varmaan hän on lähtenyt pois iäksi täältä, koska isä ja Ottilia-täti ovat olleet hänelle niin epäystävällisiä. Hän on arkatuntoinen, ja hänestä oli vaikea elää täällä, sen tiedän. En koskaan, koskaan enää saa nähdä Yrjöä.
Ja ääneen itkien tyttö painoi poskensa polviin.
Klaus nielaisi, nielaisi, tuntui niin karvaalta kurkussa. Mutta hän karaisi sitä ja huusi vihaisesti, salatakseen omaa mielenliikutustaan:
— Älä ulvo kuin koiranpentu. Et sinä sillä häntä kotiin saa. Pue mieluummin päällesi ja tule mukaani. Minulla on tuuma, loistava tuuma.
— Äläs! Beata pyyhki kyyneleistä kosteita poskiaan. — Mikä tuuma?
Klaus näytti äärettömän tärkeältä ja salaperäiseltä.
— Tuo albanialainen, näetkös Beata, albanialainen, joka täällä on väijyskellyt.