Yhdellä hyppäyksellä oli Beata vuoteesta lattialla, ihmeellistä kyllä kompastumatta pitkään yöpaitaansa. Kiihkeästi hän tarttui veljensä käsivarteen.
— Entä sitten, albanialainen?
— Hän ei tietenkään, eukkoseni, ole täällä tyhjänpäiten vaaniskellut ja väijynyt. Muistatko silloinkin keilahuoneen luona, kun olitte Yrjön kanssa keilaa heittämässä?
— Oi, oi, minä ymmärrän mitä tarkoitat. Tietysti on asia juuri niin. Albanialaisethan ovat muistaakseni puoliksi turkkilaisia. He ovat ryöstäneet Yrjön myydäkseen hänet turkkilaisille orjaksi. Sitäkö tarkoitat?
— Pilkulleen. Sinä olet sentään reipas tyttö arvaamaan, mitä toinen tarkoittaa.
— Oi, oi, päivitteli Beata yhä. Kuinka jännittävää, kuinka kauheata! Huu! Yrjö orjana kantamassa suuria kivilohkareita kuten Israelin lapset. Klaus, meidän täytyy heti juosta isoisälle kertomaan. Tämä sitten on seikkailua jos mikään.
— Ei, ei mennä isoisän luo nyt vielä. Minulla on toiset aikeet. Turkkilaiset ovat tietysti kauhean viekkaita, senhän tiedät. Meidän täytyy siis toimia ovelasti. Ensin otamme selkoa siitä, missä he häntä piilottavat. Sitten vasta ilmoitamme isoisälle, hän ottaa mukaansa miehiä ja piirittää heidän asuntonsa. Niin aina tehdään kirjoissa, ensin vakoillaan, sitten vasta hyökätään. Me kaksi lähdemme nyt ensin Junolla ja Vihurilla vakoilemaan.
— Mainiota! Mennään heti paikalla. Beata ryntäsi ovelle.
— Pue ensin yllesi.
— Hyväinen aika, minähän olen vielä paitasillani. Malta viisi minuuttia, niin olen valmis.