— Minä menen sillä aikaa satuloimaan hevoset.
Neljännestunnin kuluttua ratsastivat molemmat kiihkeinä ja seikkailuhaluisina Metsälinnaa kohti. He olivat aivan varmat asiasta. Beata varsinkin.
— Minä vain en ymmärrä, mistä syystä he juuri Yrjöä haluavat, tuumi Klaus.
Beatalla oli heti vastaus valmiina. — Ehkä he aikovat myydä hänet Turkin sulttaanille tai jollekin pashalle. Yrjöhän on niin kaunis, ja hovipoikien täytyy tietysti olla kauniita.
Puitten välistä pilkoitti Metsälinnan punertava katto. Lapset päättivät sitoa ratsunsa puuhun ja itse hiipiä varpaisillaan vakoilemaan.
— Minä olen aina lukenut, että hevoset jätetään jonnekin lähelle, selitti Beata. Ne sidotaan tavallisesti tammeen tai pyökkiin, mutta koska täällä ei kasva kumpaistakaan, kelpaa koivukin. Kas tuossa on sopiva puu.
Sykkivin sydämin he hiipivät varpaisillaan rakennusta kohti. Kaikki oli hiljaista. Rakennus vaikutti autiolta, lasten mielestä kaamealta. He saapuivat vanhan lauta-aidan luo, joka ympäröi pihaa ja puutarhaa, ja nousivat rohkeasti sen päälle paremmin nähdäkseen.
— Hyss! kuiskasi Beata äkkiä ja tarttui Klausta lujasti käsivarteen. Katso tuonne.
— Mitä, mitä! Ai, ai, kuinka sinä minua nipistit, vaikeroi Klaus pidellen käsivarttaan.
— Etkö näe. Pihalla on vaunut ja tuossa tulee Yrjö ja molemmat turkkilaiset. Voi, Klaus, nyt he vievät hänet.