— Missä, missä? huusi Klaus, joka ei vielä ollut ennättänyt aidallekaan.
— Tuolla, tuolla.
— Huudetaan Yrjöä, ehdotti Klaus.
— Oletko hullu, se vain pahentaa asiaa. Meidän täytyy heti rientää kotiin kertomaan.
— Yrj — — — aloitti Klaus kiellosta huolimatta, kurottaen ruumiinsa niin kauas kuin sai.
Porloiskis! Molemmat makasivat maassa korkeassa ruohikossa nokkosten ja takiaisten keskellä. Vaappuva lauta-aita ei ollut kannattanut heidän painoaan, vaan luhistui.
Pökerryksissä, punaisina, vaikeroiden he kohosivat pystyyn ja ennättivät parahiksi nähdä vaunujen vierivän portista ulos.
— Senkin aita, harmitteli Klaus pidellen polviaan. Housuni ovat rikki ja hattuni kissa ties missä.
— Älä siinä vaatteitasi päivittele, kun toinen on turkkilaisten vallassa. Pian vain matkaan Junon ja Vihurin luo ja sitten täyttä neliä Tottisalmeen.
Beatan karttuunihameesta oli reunukset riekaleina, hänen hattunsa oli yhtenä ruttuna ja käsivarret naarmuilla. Mutta rohkeasti hän kömpi kaatuneen aidan yli ja lähti juoksujalkaa hattu toisella korvalla hevosten luo kiitämään, Klaus ontuen kintereillään.