— Poikanne vaimolta, toisti kreikkalainen vakavasti, kapteeninrouva Helene von Sumersilta.
Paroni oli kalman kalpea, mutta hallitsi itsensä hyvin. — Pyydän, herrani, sanoi hän, istuutukaa.
Kreikkalainen istuutui, mutta palvelija jäi seisomaan hänen istuimensa taakse.
— Te tuotte minulle terveisiä pitkän ajan takaa, sanoi paroni. Kertokaa.
— Herra paroni, aloitti kreikkalainen. Siirtykäämme ajassa kuusitoista vuotta takaperin. Hellaassa oli silloin sota. Uljaat kansalaiseni olivat nousseet kapinaan sortajiansa, turkkilaisia vastaan. Virtoina vuosi veri, kodit hävitettiin, ihmisiä surmattiin tuhansittain tai vietiin orjuuteen. Meidän urhomme, suliotit, kleftit, palikaarit taistelivat kuin leijonat. Mutta vihollinen oli ylivoimainen, Kreikka oli perikadon partaalla. Euroopan hallitsijat jättivät sen oman onnensa nojaan. Silloin saapui Kreikkaan vapaaehtoisia, nuoria, uljaita, yleviä miehiä, jotka tahtoivat uhrata henkensä sorretun kansan vapauden puolesta. Näiden ihailtavien sankarien joukossa oli nuori pohjoismaalainen meriupseeri. Sattumalta hän joutui minun serkkuni, nuoren Andreas Kalliogaan, asetoveriksi, myöhemmin ystäväksi. Eräässä taistelussa haavoittui meriupseeri, ja serkkuni vei hänet kotiinsa, setäni taloon.
Sedälläni oli tytär, kaunis, nuori. Hän hoiti haavoittunutta, joka huolellisesta hoidosta vähitellen alkoi toipua.
Eräänä päivänä astui meriupseeri talon isännän luo. Hän aikoi jättää hyvästi lähteäkseen seuraavana aamuna taistelutantereelle. Setäni hämmästyi, sillä sairas oli vielä liian heikko hänen mielestään. Sitäpaitsi hän oli huomannut, että potilas ja hänen kaunis tyttärensä rakastivat toisiaan.
— Te lähdette, hän sanoi. Miksi näin aikaisin?
— Kunniani ei salli minun viipyä, vastasi upseeri. Ja sitten hän kertoi, että hänen oli täytynyt lähteä maastaan, koska hänen nimensä oli tahrattu. Mutta upseerikunniani kautta vannon, hän lisäsi, että olen syytön rikokseen, josta minua syytetään.
— Seis, huudahti paroni liikutettuna. Oletteko varma siitä, että hän niin sanoi?