Kreikkalainen kumarsi kylmästi. — Kunniasanallani sen vakuutan, herra paroni. — Mutta sallikaa minun jatkaa. Setäni oli vanhaa kreikkalaista valiosukua, jonka sanotaan polveutuvan suoraan vanhoista helleeneistä. Hän lausui upseerille: Te olette filhelleeni, olette vuodattanut vertanne meidän puolestamme. Tyttäreni rakastaa teitä. Se riittää minulle.
Niin tuli Helene-serkustani meriupseeri Georgios von Sumersin vaimo. Kauan ei nuori upseeri kuitenkaan saanut viipyä vaimonsa luona. Heti kun hän oli aivan terve, lähti hän taas sotapalvelukseen ja kaatui. Kaatui Navarinon taistelussa.
Syvä liikutus oli vallannut kuulijat. Paroni istui kasvot käsien peitossa, Ottilia-neiti itki hiljaa, kapteenin kädet vapisivat, hän hengitti kiivaasti.
— Sumersilla oli palvelija, jatkoi tohtori Nikoletopulos, omituinen olento, jörö, itsepintainen, harvapuheinen, mutta uljas kuten hänen herransakin. Hän kantoi haavoittuneen herransa hyttiin eikä poistunut hänen vuoteensa äärestä hetkeksikään. Vähää ennen loppua heräsi haavoittunut horroksista, lääkäri ja serkkuni Andreas olivat silloin läsnä, mutta sairas puhui koko ajan kieltä, jota eivät muut ymmärtäneet kuin palvelija yksin. Hän puhui nopeasti, ja palvelija vastasi yhtä nopeasti. Hän pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti vapisevalla kädellä muutaman rivin. Sitten hän otti kellonsa ja ojensi sen sekä paperin palvelijalleen. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Kuolema tuli muutaman tunnin kuluttua.
— Entä paperi, paperi? huusi paroni kiihoittuneena. Saatiinko tietää, mitä hän oli kirjoittanut?
Kreikkalainen otti taskustaan suuren vanhanaikaisen kellon ja ojensi sen paronille.
— Minun on vihdoinkin viidentoista vuoden jälkeen onnistunut löytää tämä, sanoi hän.
— Poikani kello, kuiskasi paroni vapisevalla äänellä. — Sumersien perintökello! Hän avasi kellon kuoret ja otti niiden välistä ohuen kellastuneen paperin.
— Kallis isä, luki hän, minä olen syytön. Kuolinhetkelläni sen vakuutan. Matti on luvannut kertoa teille kaikki. Jää hyvästi, rakas isä! Sano Fredrikille, että annan hänelle anteeksi.
Kapteeni oli tuhkanharmaa. Hänen kätensä tapaili soittokelloa. — Jonas, mutisi hän, missä Jonas? Minä tahdon pois. Voin pahoin.