Jonas läheni hiipivin askelin. — Rauhoittukaa, herra, kuiskasi hän. Mattihan on kuollut.
Kreikkalainen loi terävän katseen kapteeniin. — Jos suvaitsette, herra paroni, jatkan vielä, olen ennättänyt vasta puoleen.
Paroni nyökkäsi mykkänä.
Kuuden kuukauden kuluttua miehensä kuoleman jälkeen synnytti Helene pojan, joka kasteessa sai isänsä mukaan nimen Georgios. Hän oli äitinsä ainoa ilo. Meriupseerin palvelija, vanha Matti, jäi taloon. Hän rakasti lasta ja seurasi häntä kaikkialle kuin koira isäntäänsä. Uskollisempaa hoitajaa ei voinut ajatella. Ukko oli vielä vaiteliaampi ja jurompi entistään, mutta lapselle hän puhui omalla kielellään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Kun Georgios oli kahden vuoden vanha, kohtasi serkkuani suuri onnettomuus. Matti ja poika olivat aamulla lähteneet yhdessä ulos. He olivat saaneet luvan mennä puutarhaan kukkia poimimaan. Mutta he eivät palanneet kotiin enää, ja iltapuolella löydettiin pikkupojan päähine merestä. Vähän myöhemmin heittivät aallot rantaan kumoutuneen venheen. Joku oli nähnyt Matin ja pojan soutelevan venheessä. Kohta senjälkeen nousi kova myrsky, ja otaksuttiin heidän siinä hukkuneen. Minun on turha kuvailla onnettoman äidin surua.
Vuodet vierivät. Sattuipa kerran vuohipaimenemme Demetrios, hän viittasi albanialaiseen, menemään vuoristoon vanhoja tuttaviansa tervehtimään. Hän yöpyi erääseen majaan, jonka ainoa asukas, vanha palikaari, makasi sairaana olkivuoteellaan. Demetrios auttoi sairasta, antoi hänelle viiniä eväspullostaan ja laskeutui itse lepäämään sairaan vuoteen viereen. Ukko nukkui levottomasti heittelehtien vuoteellaan, niin ettei Demetrioskaan saanut unta. Hän kohotti peitettä suojellakseen sairaan paljasta rintaa. Äkkiä hän hätkähti ja jäi tuijottamaan vanhukseen. Ukon ruskettuneella povella kimaltelee kultainen risti, ja ristiin oli kaiverrettu merkki, jonka Demetrios tunsi, tunsi satojen joukosta. Se on amuletti, jota on säilytetty hänen isäntäväkensä suvussa vuosisatoja, ja jonka vanha isäntä itse oli ripustanut pojan kaulaan heti syntymän jälkeen. Demetrios tarttui ahneesti ristiin. Sen taakse oli kaiverrettu sana: Georgios.
Demetrios kirkaisee. Ukko heräsi ja huomasi ristin hänen kädessään.
— Mistä olet, kurja, tämän saanut? huusi uskollinen palvelija. Ryöstänytkö ruumiilta, rosvo?
— Älä kurista minua, rukoili ukko. Kaikki kerron, en ole kenellekään vääryyttä tehnyt.
Ja hän kertoi. Monta monta vuotta sitten kapusi vuorten yli hänen majaansa muukalainen mies kantaen pientä poikaa sylissään. Lapsi oli kaunis ja puettu kuten rikkaiden lapset. Mies pyysi, että hän ja lapsi saisivat yösijaa majassa. Se heille myönnettiinkin. Aamulla vieras antoi ristin majan omistajalle sanoen: — Ota tämä muistoksi muukalaiselta, joka ei enää koskaan palaja vuorillesi.
Lapsi itki ja pyysi kotiin äitinsä luo, mutta mies lohdutti sitä puhuen vierasta kieltä, kunnes poika nauroi ilosta. Sitten he lähtivät, enkä ole heitä sen koommin nähnyt, lopetti vanhus puheensa. Mutta ristin säilytin muistona muukalaiselta, joka tuli ja meni kuin varjo.