Vavisten oli Demetrios kuullut vanhuksen kertomuksen. Sitten hän ei enää vitkastellut, vaan riensi kotiin kertomaan tärkeätä uutistaan. Lapsi ei siis ehkä ollutkaan kuollut. Matti oli vienyt hänet pois, ryöstänyt äidiltä. Mistä syystä? Tiedettiin hänen rakastaneen lasta kuten ennen sen isää. Hän ei siis ollut ryöstänyt poikaa pahassa tarkoituksessa. Yksi ainoa selitys oli mahdollinen. Georgios oli viety isänsä kotimaahan, sukunsa luo.
Nyt ei siis ollut muuta neuvoa kuin hankkia selkoa kapteenivainajan suvusta. Se ei ollut helppo tehtävä. Vieraana hän oli tullut luoksemme, suvustaan hän ei paljon puhunut. Hän oli ollut meille kuin veli, joka hädän hetkellä veljeään auttaa. Tuskin tunsimme hänen kansallisuuttaan. Minä sain toimekseni hankkia tarpeelliset tiedot. Seurasin jälkiä. Se ei ollut helppoa niin monen vuoden jäljestä, mutta lopulta, lukemattomien vastuksien ja pettymysten jälkeen veivät ne minut Suomeen — tänne.
Heikko kiljahdus katkaisi kreikkalaisen kertomuksen. Fredrik kapteeni oli vaipunut tuolin selkämystä vastaan. Hänen huulensa olivat sinertävät, silmänsä ummessa. Jonas työnsi hänet nopeasti ulos huoneesta. Hänkin oli kalpea. Ottilia seurasi heitä.
Mutta paroni loi heihin tuskin silmäystäkään.
— Entä sitten? kysyi hän tuskin kuuluvasti.
— Te arvaatte loput, herra paroni, sanoi tohtori Nikoletopulos matalalla äänellä.
— Onko se mahdollista, kuiskasi vanha sotilas. Senvuoksi siis, senvuoksi hän heti oli minulle niin rakas. Yrjö, oma poikani, tule syliini. Eikö totta, tohtori, hän on — — —?
— Pojanpoikanne, Georgios von Sumers.
Yrjö seisoi kalpeana, liikahtamatta, kuin unessa. Viimein hän astui paronin luo.
— Isoisä, kuiskasi hän nyyhkyttäen ja kiersi käsivartensa vanhuksen kaulaan.