— Ja nyt vain pari sanaa selitykseksi, minkävuoksi pojanpoikanne on ollut kateissa, jatkoi tohtori levollisesti, aivankuin olisi ollut jokapäiväinen asia, että pojanpoika ja isoisä löysivät toisensa. Tämä Demetrios, sama vuohipaimen, jota saamme kiittää siitä, että Matin pakoretki tuli ilmi, on vanha palikaari sekä sen lisäksi albanialainen. Hän oli heti, kun ensimmäisen kerran näimme nuoren Georgioksen lautalla, vakuutettu siitä, että hän juuri oli etsimämme. Minä tietysti en voinut enkä saanut luottaa hänen otaksumiseensa. Otin selkoa pojan asuntopaikasta ja muutin tänne lähettyville asumaan — hän teki anteeksipyytävän liikkeen — oikeastaan vakoillakseni. En nimittäin ollut varma siitä, olitteko te, herra paroni, osallisena Matin lapsenryöstössä. Otin selkoa perheoloistanne, ja sain kuulla, että poikanne oli poistunut maasta ja kuollut. Mutta Matista ja pikku Georgioksesta ei kukaan tiennyt mitään. Aloin jo pelätä, etteivät he koskaan olleet saapuneetkaan perille. Sain kuitenkin tietää, että teillä oli kasvattipoika, jonka ikä sopi laskelmiini. Silloin epäilin vahvasti, myönnän sen, että te tahdoitte salata pojan olemassaolon saadaksenne pitää hänet itse. Matkustin papin luo, jonka kodista kuulin pojan teille tulleen. Hän osoitti suurta mielenkiintoa — ja lähti kanssani tulkiksi torppaan, jossa poika oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa. Kauan aikaa asiata tutkittuamme toi isäntä viimein meille kellon, joka oli löytynyt veitsenteroittajan, toisin sanoen Matin taskusta. Nyt oli asia selvillä. Matti-rukka oli tosiaan lähtenyt vanhaan kotimaahansa luultavasti viedäkseen herransa tervehdyksen perille. Mutta hän ei tahtonut jättää lasta, joka hänen mielestään kuului isän suvulle, vaan otti sen mukaansa. Ja niin hän oli matkustanut pitkät matkat, kunnes puute ja tauti hänet mursivat. Lähellä päämäärää hän sortui arvaamatta kaikkea sitä tuskaa ja surua, jonka hänen julma menettelynsä oli kylvänyt lapsen äidin sydämeen. — Saatuani varmuuden tässä suhteessa riensin takaisin Metsälinnaan. Mutta sillä aikaa oli tämä hurja palikaari pannut toimeen kauniita juttuja. Kyllästyneenä minun pitkällisiin ja perinpohjaisiin tiedusteluihini hän päätti toimia omin päin. Lujasti vakuutettuna siitä, että te, herra paroni, salasitte maailmalta ehdoin tahdoin pojanpoikanne oikean sukuperän, hän tahtoi käyttää viekkautta. Sitä varten hän samoili kartanonne läheisyydessä ottaakseen selkoa nuoren Georgioksen elintavoista ja sopivalla hetkellä anastaakseen hänet kuten Matti kerran. Sopiva hetki koittikin, kun hän eilen tapasi Georgioksen metsässä ja sai hänet mukaansa Metsälinnaan. Hän antoi pojalle unijuomaa viinissä ja aikoi sitten nukkuneena viedä hänet talteen. Onneksi saavuin minä parahiksi estämään tätä tuhmaa seikkailua. Ukko sai aimo läksytyksen, ja kun Georgios heräsi pitkästä unestaan, toimme hänet tänne. Nyt tiedätte kaiken, hyvä herra, paitsi että pojanpoikanne on Kreikan rikkaimpia perijöitä, setäni on kuollut, ja hänen poikansa, serkkuni Andreas, ja tyttärensä Helene ovat ainoat perilliset. Meillä ei tosin Kreikassa ole vanhoja aatelissukuja, mutta, — tässä tohtori Nikoletopulos kohotti ylpeästi päätään — kuten jo mainitsin, sukumme on Hellaan valiosukuja, joten pidämme itsemme täysin vertaisina minkä ylimyksen kanssa tahansa, voisinpa sanoa ruhtinaan veroisina.
Paroni kumarsi siroon vanhanaikaiseen tapaan kreikkalaiselle. — Minä pyydän kiittää teitä sydämeni pohjasta toimenpiteistänne, ja koska olette täällä ainoa sukunne edustaja, pyydän samalla lausua iloni siitä, että poikani on saanut sijan ja kodin perheessänne.
Ottilia-neiti pisti ovesta säikähtyneet kasvonsa. — Fredrik on sairas, sanoi hän hätäisesti.
— Tule sisään, Ottilia-sisar, lausui paroni tavattoman leppeästi. Ja laskien kätensä Yrjön olalle hän vei hänet sisarensa luo. — Tervehdi häntä, sisar, hän on oikea Sumers, josta voimme ylpeillä me molemmat vanhat.
Vanha neiti loi neuvottoman katseen läsnäolijoihin. Hän ei heti jaksanut käsittää totuutta. Viimein hänen katseensa pysähtyi veljeen, jonka kasvot olivat kuin kirkastuneet. Silloin hän havahtui, tarttui pienillä ryppyisillä käsillään Yrjön leukaan ja painoi kuihtuneilla huulillaan pojan otsalle pienen suudelman.
— Tervetuloa kotiin, tervetuloa Tottisalmeen, sanoi hän juhlallisella äänellä.
Paroni tarttui soittokelloon ja lausui matalalla äänellä muutamia sanoja sisään tulevalle palvelijalle. Tämä riensi ulos uteliaisuutta uhkuen, ja hetkisen kuluttua oli koko talonväki koolla suuressa arkihuoneessa. He tiesivät kaikki, että jotakin tärkeätä oli tekeillä, sillä siitä asti kuin paroni oli ilmoittanut heille tyttärensä Evan, Klauksen ja Beatan äidin kuoleman, ei heitä oltu kutsuttu arkihuoneeseen. Joku kuiskasi, että kaksi turkkilaista oli hyökännyt taloon ja kuristanut kapteenin kuoliaaksi, toinen taas oli tietävinään, että Yrjö oli karannut, vieden kaikki talon kalleudet mukaansa. Kolmas väitti paronin saaneen halvauksen.
Kaikki arvelut keskeytyivät, kun paroni astui sisään taluttaen Yrjöä. Heidän järjestään astuivat Ottilia-neiti, molemmat muukalaiset, Klaus ja Beata, viimeksimainitut uteliaina ja hämmästyneinä.
Paroni loi silmäyksen palvelijakuntaansa, jonka silmät jännittyneinä olivat luodut häneen.
— Ystäväni, puhui paroni kaikuvalla äänellä. Minä olen kutsunut teidät koolle ilmoittaakseni teille iloisen uutisen. Kaikkiviisas Jumala, jonka kädessä me ihmislapset olemme, on kääntänyt suruvirren ilovirreksi ja murheen riemuksi. Rakastettu poikani Yrjö, joka urhoollisesti taisteltuaan vapauden puolesta kaatui vieraalla maalla, on jättänyt jälkeensä pojan. Te näette hänet tässä — hän laski kätensä Yrjön päälaelle — ihmeellisiä teitä on Herra kuljettanut hänet, isäinsä kotiin, vanhaan Tottisalmeen. Tervehtikää häntä, tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä, Yrjö von Sumersia.