Palvelijain rajaton hämmästys vaihtui ilohuutoihin. Liikutettuina he kohottivat riemuitsevan eläköönhuudon: — Eläköön vanha paroni! Eläköön Tottisalmen perillinen, nuori isäntämme.
Kyyneleet kiilsivät monen silmissä. Tottisalmessa oli monta palvelijaa, jotka vielä selvästi muistivat nuoren luutnantin. He iloitsivat nyt kahdesta syystä. Luutnantti ei siis ollutkaan konna, kuten oli huhuiltu, ja talo joutuu hänen pojalleen, von Sumersille, eikä kapteenin perillisille. Yksi ja toinen harmaahapsinen astui Yrjön luo pudistaen hänen kättään. Etummaisena astui toisten joukosta Riikke-mamseli loistavana kuin päivä. Hän tarttui Yrjön käteen, niiasi syvään ja lausui, luoden voitonriemuisen katseen ympärilleen:
— Vihdoinkin. Jo liian kauan odotin tätä hetkeä. Tervetulemaan, nuoren luutnanttini poika. Ah, lisäsi hän huoaten, jospa Almansor olisi elänyt tämän hetken. Hän, koira paha, oli aivan samaa mieltä kuin minäkin. Hän vainusi kyllä, missä isäntä oli.
Paroni hymyili.
— Niin, niin, uskollinen Riikke, sanoi hän taputtaen mamselia olalle. Te olitte sittenkin oikeassa. Poikani oli syytön.
Mutta se oli jo liian paljon iloa Riiken uskolliselle sydämelle. Hänen täytyi nostaa esiliina silmilleen ja nyyhkyttää.
— Totuus tuli siis kuitenkin ilmi, Niilo, huusi hän pyyhkien silmiään ja etsien Niiloa katseillaan — mitä minä sinulle sanoin?
Vanha Niilo sukelsihe toisten välitse esiin, ja kohottaen kätensä sotilaalliseen tervehdykseen hän lausui kuuluvalla äänellä: — Jumala varjelkoon nuorta paronia.
— Kiitos Niilo, kelpo ystäväni, vastasi Yrjö iloisesti puristaen ukkoa kädestä.
Maisteri Ticklenius käytti ahkerasti nenäliinaansa. Hän oli yrittämistään yrittänyt sanoa jotakin, mutta ei liikutukseltaan saanut sanaa suustaan. Viimein hän tyytyi vain puristamaan Yrjön kättä.