Kalpeana, muista erillään, seisoi Klaus. Beatan riemuitessa uudesta sukulaisestaan hän oli ääneti. Hänen korvissaan soi paronin sanat: Tervehtikää tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä.
Hän ei siis ollutkaan enää Tottisalmen perillinen. Toinen oli nyt hänen sijallaan. Yrjö — renkipoika, armoleivänsyöjä, jota hän niin usein oli halveksien kohdellut.
— Klaus, keskeytti äkkiä mademoisellen ääni hänen katkerat mietteensä. Missä Beata on? Isänne on hyvin sairas.
Klaus havahtui kuin unesta. — Isä-raukka, hän ei tätä kestänyt, hänenkin ylpeät unelmansa raukesivat.
Molemmat lapset riensivät alakuloisina riemuitsevan joukon keskeltä yläkertaan. He hiipivät isän oven taakse, mutta eivät uskaltaneet avata ovea. Painaessaan korvansa avaimenreikään kuuli Klaus isänsä äänen valittavana, rukoilevana, ja Jonaksen tylynä vastaavan siihen. Viimein kuului kova kiljahdus: — Minä tahdon, tahdon, en saa muutoin rauhaa. Mene heti.
Samassa avautui ovi. Jonas astui ulos synkkänä, päättävä ilme kasvoissaan. Lapset nähdessään hän tiuskaisi:
— Täällä ei ole teidän paikkanne. Miksi ette mene imartelemaan nuorta paronia te, kuten kaikki muut?
Mutta nähdessään Klauksen surulliset kasvot hän sanoi:
— Minä tein kaikki, mitä taisin puolestanne, Klaus-herra, ja jos minusta yksin olisi riippunut, ei tuo kreikkalainen sudenpentu olisi täällä nyt herrana.
— Hyi, Jonas, huusi Beata kiivaasti. Sinä olet aina ollut paha Yrjölle.