— Minä menen sitten. Ja paroni palasi takaisin sairaan huoneeseen.
Lapset tarttuivat tohtorin käsivarteen.
— Onko isä kovin sairas?
Tohtori siveli Beatan päätä.
— Toivokaamme parasta, lapseni, sanoi hän. Minä jään joka tapauksessa tänne.
Tohtorin mentyä kuiskasi Beata veljellensä: — Isä on hyvin sairas. He sanovat aina: toivokaamme parasta, kun potilas on huono. Oi isä-rukka, minä jään ainakin tänne, kunnes isoisä tulee pois.
Paroni viipyi kauan. Kun hän viimein tuli huoneesta, oli hän tuhkanharmaa kasvoiltaan. Hän kulki lasten ohi luomatta heihin katsettakaan.
— Isoisä, kuiskasi Beata, mutta Klaus tarttui häntä käsivarteen.
— Hiljaa, sanoi hän katkerasti. Etkö näe, että me emme merkitse enää mitään.
Klaus ja Beata eivät koskaan saaneet tietää, mitä heidän isänsä ja paronin välillä oli tapahtunut. Paroni salasi kaikilta paitsi sisareltaan, että kapteeni oli hänelle tunnustanut olleensa syyllinen siihen rikokseen, jonka vuoksi nuoren paronin oli täytynyt lähteä maasta.