— Tietysti en pyydä nyt heti vastausta, lausui paroni. Täytyyhän teidän ensin neuvotella vaimonne kanssa. Se on välttämätöntä.
Pastori kävi puhuttelemassa Lotta-äitiä, ja tämä oli heti taipuvainen.
— Tulkoon poika vain tänne, sanoi hän reippaalla tavallaan. Kyllä me, sinä ja minä, tulemme hänen kanssaan toimeen.
Ja niin oli asia päätetty.
Pappilan lapset koettivat sillä aikaa parhaimpansa mukaan huvitella harvinaista vierastaan. Mutta se ei ollut niinkään helppoa kuin he vaatimattomuudessaan olivat otaksuneet. Klaus tiesi, mitä varten hänet oli pappilaan tuotu, ja oli päättänyt olla jäykkä ja ylpeä alusta alkaen. Matkalla paroni oli hänelle selittänyt heidän käyntinsä tarkoituksen viitaten siihen, että Klaus mahdollisesti jäisi pappilaan koko kesäksi. Klaus kuitenkin luuli ja toivoi, että isoisä vain uhkasi. Hän oli ollut hyvin nöyrä ja katuvainen koko matkan, ja oli varma siitä, ettei isoisä häntä hennoisi heittää yksin vieraisiin. Pelkkä ajatus, että hänen täytyisi olla viikonkaan verran poissa Tottisalmesta, sen suuresta puistosta, mainioista kalavesistä ja koko rakkaaksi tulleesta ympäristöstä kauhisti häntä. Klaus rakasti kotiaan sydämensä pohjasta, eipä siis ihme, että hänen mielensä oli apea.
— Tahdotko nähdä kissaani Mirriä? kysyi Maria. Se on niin soma ja viisas.
— En, vastasi Klaus lyhyesti. Kissasta puhuttaessa hän muisti Mimi-raukkaa ja Ottilia-tätiä. Hänen tuli paha olla.
Maria hämmentyi. Mirri oli hänen paras aarteensa. Hän kävi aivan neuvottomaksi, kun ei poikaa sekään huvittanut.
— Etkö pidä kissoista? kysyi hän arasti.
— Minä vihaan niitä.