Pastori ravisti päätään. — Mene, poika, mutta muista, ylpeys käy lankeemuksen edellä.
— Tuletko mukaan hevosiin? kysyivät Josef ja Joel Klaukselta, joka vihaisena pieksi nokkosia ruoskallaan.
— En tuon kanssa.
Maria juoksi paikalle, niiasi sievästi paronille ja sanoi: — Äiti pyysi päivälliselle.
Paroni, joka hajamielisenä oli tuijottanut Yrjön jälkeen, heräsi mietteistään.
— Kiitos, tyttöseni! Vieraat ovatkin oikein nälissään. Hän hymyili ystävällisesti tytölle, mutta hänen äänensä oli väsynyt.
— Onko tuo renkipoikanne tästä pitäjästä? kysyi paroni pastorilta, kun he päivällisen jälkeen istuivat tupakoimassa pastorin huoneessa.
— Kyllä. Hänen äitinsä tai oikeastaan kasvattiäitinsä oli minun rippikoululapsiani. Miellyttävä nainen, mutta kuoli aikaisin Yrjö-rukan vahingoksi. Mies meni uusiin naimisiin karkealuontoisen ja häijysisuisen naisen kanssa, joka taisi pidellä poikaparkaa pahasti. Poika joutui minulle oikeastaan vain sattuman kautta tai sanoisinko Jumalan tahdosta. Pari vuotta sitten olin kinkerimatkalla, ja tieni johti Mäenpään torpan ohi. Oli helmikuu, ja kylmää lunta ryöpytti vasten kasvoja, niin että oli oikein tukalaa. Ajaessamme mökin sivuitse sanoin Pekalle:
— Pistäydytäänpä tuonne pirttiin, eiköhän sieltä heruisi pisara kahvia kylmään? Pekka käänsi heti hevosen ja astuimme sisään. Olin käynyt torpassa Matleena-vainajan eläessä. Silloin siellä oli siistiä ja puhdasta. Pikku Yrjö istui penkillä aapiskirja kädessä ja tavaili äidin johdolla kirjaimia. Oli viihtyisää ja hupaista. Nyt huomasin heti, että elämä oli muuttunut. Tupa oli pahassa siivossa, emäntä tympeän näköinen, isäntä vanhentunut. Kehdossa itki pieni likainen lapsi, jota laiha, resuinen poika liikutti.
Minä sain kahvini tietysti, mutta hyvä mieliala ei tahtonut syntyä.