— Onko tuo poikanne? kysyin mieheltä.
— Kasvattipoika, ehätti siihen vaimo. Ja voi herra pastori, kuinka siitä pojasta on vastusta. Se on niin ilkeä ja pahansisuinen, ettei mitenkään tahdo sen kanssa toimeen tulla. Me lähetämmekin sen Anttilan lautamiehelle renkipojaksi, ei se leipänsäkään edestä tee täällä työtä.
Poika painoi päänsä alas. Minä näin, että hän taisteli itkua vastaan.
— Mutta eikö ole liian aikaista lähettää noin pientä palvelukseen? sanoin minä.
— Siitäpähän oppii. Ja siellä sitä paremmin kurissa pidetään. Tämä mies on liian pehmeäluontoinen sitä kurittamaan, selitti vaimo topakasti.
Minä käännyin miehen puoleen. — Entinen vaimonne taisi pojasta paljon pitää?
— Pitihän se, sanoi mies melkein vastahakoisesti. Hänen oli nähtävästi paha olla.
Pojan tummat silmät olivat minuun luotuina. Nähtävästi hän tunsi, että häntä säälin. Minä kutsuin hänet luokseni.
— Kasvattiäitisi sanoo, että olet häijy. Mitä luulet Matleena-äidin arvelevan, jos hän taivaasta katselisi ja näkisi sinun pahuutesi?
Poika purskahti itkuun. — En minä ole häijy, nyyhkytti hän, mutta minä en kärsi, että minua piiskataan. Äiti ei koskaan minua piiskannut, minä en ole koira.