Hänen kasvonsa kävivät taas uhkamielisen näköisiksi, niinkuin ne olivat olleet, kun ensin astuin tupaan. Minä olen sielunpaimen, herra paroni, näin, että tässä oli taimi Herran yrttitarhassa, joka oli turmiolle menemässä hoidon puutteesta. Mutta mitä tehdä? Vaimo näytti raa'alta, tuskinpa häneen neuvot ja nuhteet osuivat. Poika oli heille taakaksi, he tahtoivat hänestä päästä. Minä tunsin Anttilan lautamiehen, tiesin, että talo oli kuuluisa siitä, ettei siellä palvelijat pysyneet. Isäntä ja emäntä olivat yhtä kovaluontoiset. Poika oli niin kaunis ja älykkään näköinen, hän katseli minua kuin apua pyytäen.
— Milloin olette aikoneet viedä hänet Anttilaan? kysyin.
— Jo tänä päivänä, vastasi vaimo nopeasti. Mies ei vastannut mitään, nähtävästi he olivat eri mieltä asiasta.
Poika purskahti hiljaiseen, toivottomaan itkuun. Koti oli hänelle rakas, vaikka häntä kovasti kohdeltiinkin. Häntä kauhisti vieras isäntä, josta kerrottiin pahoja. Silloin minä tein päätökseni. — Antakaa poika minulle, sanoin. Minä tarvitsen juuri Pekalle apulaista. Anttilan isännälle voitte antaa peruutuksen. Voitte luottaa siihen että pojalla on parempi minun luonani kuin siellä.
Vaimo kiitti tyytyväisenä, hän oli iloinen, kun pääsi pojasta sitä pikemmin. Nopeasti hän syyti pojan vähät tavarat arkkuun, puki ehyet vaatteet hänen ylleen ja piti jäähyväisiksi pitkän evästyssaarnan. Poika oli aivan äänetönnä, en tiennyt oliko hän iloinen vai ei.
Kun läksimme, tuli mies jälkeemme. Hän painoi kättäni porstuassa ja kuiskasi:
— Kiitos, pastori, kyllä ymmärrän hyvän sydämenne. Poika on ollut tunnollani siitä asti, kun tupaan tuli toinen emäntä. Ei se häijy poika ole, mutta se on kuin nuori varsa, ei kärsi piiskaa. Hyvällä sen saa vaikka minne. Matleena oli sille niin hellä. Ja hän huokasi syvään, mies-parka.
Minä vein pojan kotiin. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän tottui taloon ja meihin, arka ja pelästynyt raukka. Mutta vaimoni, herra paroni, on ihmeellinen nainen, hänellä on tuntosarvet, jollaisia ei kellään. Hän tietää, missä tarvitaan lakia ja missä evankeliumia. Yrjö pääsi hänen suosioonsa viikon kuluttua, ja silloin poika oli turvassa, sen tiesin. Kaksi vuotta hän nyt on ollut talossamme, renkipoikana tosin, mutta myöskin poikaini toverina. Kiivas hän vieläkin on, ja ylpeydenhenki yhä elää, sen itse äsken huomasitte, mutta muutoin ei ole parempaa ja herttaisempaa poikaa tämän ilman kannen alla, sen vakuutan.
— Onko hänen vanhemmistaan tietoa?
— Isä oli kuljeksiva veitsenteroittaja, luulen. Muuta ei hänestä tiedetty. Hän oli saapunut Mäenpään torppaan täydessä kuumeessa taluttaen poikaa kovassa pyry-ilmassa. Tupaan päästyään hän oli heti kaatunut penkille ja alkanut hourailla. Isäntä oli koettanut saada selvää hänen puheistaan, mutta se oli kaikki sekavaa. Yöllä hän oli kuollut tajuihinsa tulematta. Poika jäi torpan väen luo, joka oli lapseton. Ei hänkään ollut muuta osannut sanoa kuin nimensä: Yrjö. Sen verran oli kertonut, että he olivat kulkeneet kauan. — — —