— Jakob, mitä tämä merkitsee? kuului samassa Lotta-äidin ääni. Hän ja Maria olivat paronin seurassa rientäneet paikalle käärevaatetta ja linjamenttipullo mukanaan.
Pastori tutki Yrjöä hellävaroen. — Käsivarsi on poikki. Sitäpaitsi hän luultavasti on saanut jonkin sisällisen vamman. Meidän täytyy kantaa hänet sisään.
Hän nosti varovasti pojan käsivarsilleen ja läksi hitaasti, kantaen raskasta kuormaansa, kulkemaan rakennusta kohti. Toiset seurasivat äänettöminä, vakavina, Maria hiljaa itkien, Josef ja Joel luoden vihaisia katseita Klaukseen. Tämä astui kalpeana isoisänsä rinnalla.
Kanslian leveälle nahkasohvalle oli Lotta-äiti hätäpikaa laittanut vuoteen, jolle pyörtynyt laskettiin. Sillä aikaa kuin pastori ja hänen vaimonsa hoitivat Yrjöä, tutki paroni onnettomuuden syytä pojilta. Hän kutsui heidät saliin ja sulki oven.
— Miten tämä tapahtui?
Kaikki kolme poikaa seisoivat äänettöminä. Josef ja Joel olivat punaiset ja nolon näköiset. Klaus puristi huulensa yhteen ja rypisti kulmiaan. Hänen oli vaikea hillitä itkua.
— Kenen oli syy? kysyi paroni toistamiseen.
Ei vieläkään vastausta.
Paroni katseli hetken aikaa kutakin erikseen, kääntyi Josefin puoleen ja sanoi käskevästi:
— Selitä kaunistelematta, koska oikea rikollinen ei uskalla.