Yrjö oli yhä tiedottomana. Maria hautoi hänen päätään kylmällä kääreellä, ja Lotta-äiti koetti kaataa viinaa suljettujen huulten väliin.
— Älkäämme tuhlatko aikaa, pastori, sanoi paroni, minä vien pojan vaunuissani kotiini. Kelpo tohtorimme tekee hänet terveeksi, jos se vielä on mahdollista. Ja sen täytyy olla mahdollista, lisäsi hän puoliääneen. Pojan kauniit kalpeat kasvot liikuttivat häntä omituisesti. Hän oli mielestään nähnyt ne ennen, kauan sitten. Mutta missä?
— Aiotteko todella viedä hänet mukaanne, kysyi hämmästynyt pastori, mutta — —
— Ei mitään muttaa. Heti kun hevoset ovat valjaissa, lähdemme. Tottisalmessa on lääkäri aina lähettyvillä, me hoidamme hänet kyllä hyvin. Klauksen jätän tänne, kuten puhe oli. Vai peräytättekö sananne sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut?
Lotta-äiti näytti epäröivältä, mutta pastori vakuutti: — Emme, herra paroni. Ellette halveksi meitä kasvattajina, niin otamme sen toimen mielellämme vastaan. Hän saa osakseen saman kohtelun kuin omat poikani, se on, hymyili pastori hienosti, hän saa sekä rakkautta että kuria.
— Niin juuri, nyökkäsi Lotta-äiti. Jumala paratkoon, hän tarvitsee kumpaakin, poika raukallahan ei ole äitiä. Ja helläsydäminen papinrouva kuivasi kyynelen silmästään.
Paroni tarttui hänen käteensä.
— Olen varma siitä, että Klaus teidän kodissanne on hyvässä hoidossa. Jumala suokoon, että hän kerran saattaisi nimellemme kunniaa.
Hetkisen kuluttua vierivät paronin vaunut hitaasti maantietä pitkin. Ek istui tapansa mukaan jäykkänä ja arvokkaana istuimellaan. Mahdotonta olisi ollut hänen kasvoistaan lukea ristiriitaisia tunteita, jotka kuohuttivat hänen muutoin niin levollista mieltään. Nuori herra — Tottisalmen nuori herra — pappilassa, ja pappilan renkipoika vaunuissa vanhan paronin vieressä. Oletko käynyt höperöksi, vanha Ek? Ja mitä sanoo tästä Ottilia-neiti?
Neljäs luku.