YRJÖ.
Suuri oli hämmästys ja ihmettely Tottisalmessa, kun paronin vaunut ajoivat pihalle ja Ek paronin käskystä nosti tunnottoman pojan syliinsä. Beata, joka oli juossut isoisää vastaanottamaan, luuli poikaa Klaukseksi ja päästi kimakan hätähuudon. Tuossa tuokiossa oli piha täynnä ihmisiä. Mademoiselle sai hysteerisen kohtauksen, ja Ottilia neiti juoksi noutamaan vettä, joka häneltä läikähti maisteri Tickleniuksen niskaan, tämä kun ensimmäiseksi sattui hänen tielleen.
Hämminki lisääntyi vielä enemmän, kun paroni lyhyesti lähetti noutamaan tohtoria heti ja joutuisaan.
— Eikö täällä ole ainoatakaan järkevää ihmistä, huusi paroni jymisevällä äänellä — onpa toki, siinähän on Riikke-mamseli, Jumalan kiitos, ottakaa poika haltuunne.
— Mutta eihän se olekaan Klaus! huusi Beata luotuaan silmäyksen kalpeaan poikaan. Hyväinen aika, isoisä, kuka se on?
— Pappilan renkipoika, vastasi paroni.
— Pappilan renkipoika! Jumalan kiitos, se ei ollutkaan nuori herra — pappilan renkipoika vain, toisti palvelusväki iloisena.
Samassa Yrjö aukaisi silmänsä ja katseli avutonna ympärilleen. Hän näki pelkkiä outoja kasvoja, kuuli sanat: pappilan renkipoika vain, ja vaipui uudelleen tainnoksiin.
— Kas niin, hyvät ihmiset, menkää nyt kukin toimiinne, Klaus-herra on pappilassa hyvässä turvassa. Ja sen enempää selittämättä paroni viittasi hämmästyneitä ja kuiskailevia palvelijoita hajaantumaan.
— Minne minä hänet kannan? kysyi Ek Riikke-mamselilta, renkitupaanko?