— Kyllä, herra tohtori.
Tohtori katseli häntä silmälasiensa takaa.
— Mutta poikahan on teille uppo outo, mikäli ymmärsin paronin puheesta. Hänhän on tykkänään toisesta pitäjästä.
— En ole häntä koskaan ennen nähnyt, herra tohtori.
— Hm, Riikke-mamseli, te olette hyvä ihminen. — Hän tarkasti poikaa. — Merkillisen kaunis poika. No niin, saamme nähdä, saamme nähdä. Tehän olette tottunut sairaanhoitajatar, Riikke-mamseli.
— Ainahan sitä pitkän elämän varrella saa sellaiseen tottua, vastasi Riikke-mamseli.
— Hm, hm, tohtori näytti hajamieliseltä. Sitten hän äkkiä kysyi osoittaen seinällä riippuvaa nuoren meriupseerin kuvaa ja hiljentäen ääntään:
— Miten tuo on tänne joutunut?
— Kun nuori paroni karkoitettiin kotoa muka väärentäjänä, — mamseli korosti sanaa muka, — ei hänen kuvansa tietysti enää saanut riippua sukumuotokuvien seurassa, hänhän oli tahrannut kunniallisen nimen. Paroni käski minun poistaa kuvan huoneestaan. Minä ripustin sen huoneeseeni vanhempieni rinnalle. Vanhempani olivat kunniallista väkeä, herra tohtori, ja kunniallinen oli nuori paronikin kiireestä kantapäähän, sanottakoon hänestä mitä tahansa. — Ja Riikke-mamseli katsoi tohtoriin taistelunhaluisena kuin vanha kana, joka tahtoo poikasiaan suojella.
— Niin, niin, sanoi tohtori, se oli selittämätön juttu.