Annettuaan tarkat määräykset sairaan hoidon suhteen tohtori poistui miettiväisenä.
Mutta mamseli ryhtyi tarmokkaasti sairaanhoitajatoimeensa. Voudin tyttären, hiljaisen Annan, hän otti avukseen ja hoiti väsymättömällä huolella pientä potilastaan. Alussa kyllä näytti siltä kuin olisi kaikki vaiva ollut turhaa, yötä päivää poika houraili lakkaamatta, hänen otsansa oli polttava ja kasvonsa punoittavat.
Koko talo ihmetteli Riikke-mamselin käsittämätöntä hellyyttä renkipoikaa kohtaan. Ottilia-neiti ei tiennyt paheksuako vai hyväksyä emännöitsijän äkillistä armeliaisuuden puuskaa. Hänen mielestään oli hiukan sopimatonta, että tuntematon rahvaanlapsi sairasti herraskartanossa, väentupa olisi ollut sopivampi paikka. Mutta koska hän ei voinut suorastaan moittiakaan mamselia, tyytyi hän siihen, että kohteli häntä hiukkasen jäykemmin kuin tavallisesti. Paroni kävi pari kertaa katsomassa poikaa ja viipyi kummallakin kertaa kotvan aikaa. Riikke-mamselille tuli silloin aina kiireellistä asiaa keittiöön ja hän poistui pyytäen anteeksi paronilta.
— Pitäähän jättää hänet kahden kesken poikansa kuvan kanssa, hän mutisi. Ei arvannut vanha emännöitsijä, että isä säilytti ainoan poikansa kuvaa alati povitaskussaan sitä usein yksin katsellakseen.
Oli kirkas kesäpäivä. Mamselin huoneessa olivat ikkunauutimet vedetyt syrjään, ja iloinen päivänsäde leikitteli estelemättä lattialla ja vuodepeitteellä. Yrjö aukaisi silmänsä ja ihmetteli. Missä hän oli? Ei pappilassa ainakaan. Ei taivaassakaan, ei sinne kukaan hengissä pääse, ja elossa hän oli, sen tunsi selvästi. Käsi pyrki korvan taustaa raapimaan. Merkillistä, hän ei muistanut mitään.
Huone oli sievä ja siisti. Ikkunaverhot lumivalkeat, pöydällä virkattu liina ja seinillä kuvia. Ei Martti Lutheria eikä Pyhää Paimenta kuten pappilan seinällä, vaan Venäjän armollinen keisari Aleksanteri I ja hänen kaunis keisarinnansa. Oli siellä vielä Isakin uhraaminenkin ja nuoren meriupseerin kuva.
Varsinkin viimemainittu oli niin kaunis, ettei Yrjö saanut hänestä silmiään käännetyksi. Äkkiä kuva alkoi suureta, upseeri laskeutui alas ja astui hänen luokseen. Yrjö kohotti ruumistaan ojentaakseen hänelle kättään, mutta silloin upseeri alkoi kummasti pyöriä, koko huone pyöri, ja Yrjön silmät sulkeutuivat. Kun hän taas heräsi, huomasi hän kummakseen olevansa vielä samassa huoneessa. Ikkunan ääressä istui pyylevä, harmaahiuksinen nainen sukanneule käsissä.
— Hyvää huomenta, tervehti nainen ystävällisesti ja astui Yrjön vuoteen luo. Jopa olet pitkään nukkunut.
— Missä minä olen? kysyi Yrjö. Hän oli aivan selvä nyt, vaikka heikko. Puhe sujui niin kumman kankeasti, melkein kuiskaamalla vain.
— Tottisalmessa, hyvän ystävän luona.