— Yrjön silmät välähtivät. Hän muisti. — Missä Klaus-herra on? kysyi hän arasti.
— Hän jäi pappilaan. Mutta nyt emme puhu enempää. Minä menen noutamaan sinulle ruokaa.
Ruokaa! Siitä oli varmaan pitkä aika, kun hän oli syönyt. Yrjön valtasi äkkiä kova nälkä. Ollapa nyt perunapuuroa tai talkkunaa! Ehkä parhaimmassa tapauksessa paistettua sianlihaa ja perunoita.
Hetkisen kuluttua Riikke-mamseli palasi tarjotin kädessä. Tarjottimella ei tosin ollut Yrjön haluamia herkkuja, vaan lihalientä ja munaa, mutta hyvältä maistuivat nekin. Niin heikko poika kuitenkin vielä oli, ettei jaksanut lusikkaa kädessään pitää, vaan Riikke-mamselin täytyi häntä syöttää.
Syötyään Yrjö kysyi ujosti: — Kuka te sitten olette?
— Minä olen Tottisalmen emännöitsijä, Riikke, ja sinun hyvä ystäväsi, kuten jo äsken sanoin.
Siitä päivin Yrjö alkoi parata. Rauhallisena hän lepäsi vuoteessaan hiljaisessa huoneessa, jossa päivin harvoin liikuttiin, Riikke-mamseli piti näet koko talon ohjakset käsissään, vaikka Ottilia-neiti näennäisesti olikin emäntänä. Jo aamuvalkeasta hääräili toimekas emännöitsijä keittiössä, leivintuvassa ja navettapuolella jaellen käskyjään, toruen ja neuvoen, miten missäkin tarvittiin. Mutta illalla hän väsyneenä puuhistaan vetäytyi huoneeseensa, ja silloin oli käskevä emännöitsijä vaihtunut lempeään vanhaan naiseen, joka pehmeällä kädellä hoivasi kiitollista potilastaan. Ahkerat kädet eivät kuitenkaan olleet tällöinkään toimettomat. Vaatekappale toisensa jälkeen valmistui Yrjölle, ja sinä päivänä, jolloin poika lääkärin lupauksen mukaan sai nousta ylös, oli siisti vaatekerta tuolilla hänen vuoteensa vieressä.
Näinä hiljaisina kesäiltoina, jolloin neula nopeasti liikkui mamselin sormissa ja Yrjö makasi vuoteellaan, kertoi poika kaikki, mitä tiesi elämänvaiheistaan, hoitajalleen. Riikke-mamseli näytti silloin Yrjön mielestä niin merkillisen pettyneeltä, aivan kuin poika olisi kertonut hänelle jotakin ikävää. Ja usein hän uudisti saman kysymyksen: — Oletko varma siitä, että veitsenteroittaja oli isäsi?
— Sitä en tiedä, vastasi Yrjö, mutta Mäenpään väki sanoi niin, ja hyvä hän oli minulle, muuta en muista.
Eräänä päivänä Yrjö istui kalpeana ja laihana syreenimajassa, jonne Riikke-mamseli oli hänet vienyt raitista ilmaa hengittämään. Hänellä oli yllään tummansiniset vaatteet, jotka mamseli oli ommellut Klauksen vaatteiden mukaan, iho oli käynyt tautivuoteessa kalpeaksi ja hienoksi, kädet kapeiksi, ja tukka oli kasvanut, kiharoina se ympäröi hänen korkeata otsaansa. Voimakas ulkoilma oli raukaissut häntä, pää oli vaipunut taaksepäin, silmät olivat ummessa. Hän nukkui.