Vanha Niilo luimautti emännöitsijään epäilevän katseen. Hän oli pari vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen väittänyt samaa mamselille siinä hartaassa ja uskaliaassa toivossa, että tämä olisi samaa mieltä ja alentuisi hänen avukseen kotiaskareissa. Mutta silloin oli Riikke nauranut hänelle vasten silmiä.
— Mitä hän nyt sitten tulee loruamaan avusta ja yksinäisyydestä, mutisi ukko puoliääneen, nyt kun molemmat olemme jo lahokantoja — vaikka mamseli, Jumala paratkoon, tosin vielä on varsin nuorekas ja ketterä.
Mamseli ei ollut tietääkseen ukon mutinasta. — Tarvitsette apua, Niilo, toisti hän, jonkun kiltin, ymmärtäväisen ja ahkeran pojan.
Vanhuksen jännittynyt katse laukesi. Hän pudisti päätään. — Ei poikaviikareita.
— Mutta ettehän te jaksa yksin suorittaa kaikkia askareitanne.
— En huoli pojista. Laiskoittelevat vain. Enemmän harmia kuin hyötyä.
— Niin, mutta kuulkaahan nyt. Niilo, poika, jonka paroni toi pappilasta, tarvitsee työtä ja hyvän isännän.
— Häh, mikä poika?
Nyt olisi mamseli mielellään alentanut ääntään, mutta se ei käynyt laatuun vanhan Niilon kuurouden vuoksi. Hänen täytyi siis siirtyä vieläkin lähemmäksi ukkoa voidakseen puhua hänen korvaansa.
— Ettekö ole nähnyt, Niilo, silloin tällöin kalpeata poikaa puutarhassa?