Niilo nyökäytti päätään.
— Ettekö ole huomannut, kenen näköinen hän on? Tässä Riikke hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi. — Eikö luutnantti, nuori paroni, ole juolahtanut mieleenne.?
Niilo, nosti piipun suustaan, tuijotti mamseliin tuokion suu auki ja iski sitten nyrkkinsä pöytään.
— Totisesti, hän sanoi, totisesti, minä olen sitä poikaa kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt vasta minä sen oivallan. Hahhaa, vanha Niilo, sinä vainusit sittenkin jotakin, et vain omasta päästäsi hoksannut iskeä naulan päähän. — Ja sitäkö poikaa mamseli minulle tarjottelee?
— Niin juuri. Ottakaa hänet, Niilo, ja pitäkää kuin omaa poikaanne yhdennäköisyyden vuoksi. Uskokaa minua, kun häntä katselen hänen nukkuessaan, on kuin työntyisi aika taaksepäin parikymmentä vuotta. Jumala auttakoon minua vanhaa höpsäkkää, mutta tuntuupa välistä kuin hoitelisin omaa nuorta siunattua paroniani, jota en suinkaan eläessäni enää koskaan saa nähdä.
Ja Riikke-mamseli pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan.
Vanha Niilo huojutti hiljaa harmaata päätään.
— Niin, niin, siitä on jo kuusitoista vuotta, kun nuori paroni ja Matti hävisivät. Se oli ikävä juttu, perin ikävä ja häpeällinen. Matti oli sotatoverini, kelpo poika. Yhdessä tappelimme ryssiä vastaan, yhdessä nähtiin nälkää ja vaivaa, yhdessä tultiin Tottisalmeen paronin kanssa, joka silloin oli nuori luutnantti. Reima mies oli Matti. Itsepintainen kuin piru, mutta uskollinen kuin kulta. Pahako heidät vietteli, hänet ja Yrjö-luutnantin väärentämään sen paperin?
Vanhus vaikeni hengästyneenä pitkästä puheestaan.
Riikke-mamseli kavahti pystyyn tuoliltaan ja asettui Niilon eteen tulipunaisena.