— Vai viitsii Niilo yhä vielä jankuttaa tuota vanhaa juttua? Matti silleen. Hän oli nenästä vedettävä ja typerä kuin vanha tallipässi, mutta luutnantista menen takuuseen. Vesikellona kadotkoon Eriikka Logren, jos hän on ojentanut sormeaankaan väärään tekoon.
Niilo raapi korvallistaan. — Niin, mutta asia oli niin selvä. Luutnantti oli edellisenä yönä pelissä hävinnyt suuren rahasumman, yhtä suuren kuin siinä väärennetyssä paperissa oli. Ja miksi hän olisi paennut sanallakaan puolustautumatta.
Mamseli nipisti tiukasti huulensa yhteen ja ravisteli hiljalleen päätään, niin että myssyn nauhat heiluivat.
— Kyllä, kyllä, todistukset olivat selvät, mutta vanha sydämeni puhuu toista kieltä. Nuori paroni oli tosin hurjapäinen ja iloinen, saattoipa joskus pelatakin kumppanien seurassa, mutta petturi hän ei ollut eikä liioin konna. Ja Tottisalmessa oli sellaista väkeä, jolle oli edullista kaikki se suru ja häpeä, joka lankesi vanhan paronin pään päälle. Minä olen nähnyt vehkeilijöiden hiipivän ovien takana ja luikkivan pimeissä käytävissä. Silmäni eivät petä eikä rehellinen tuntoni. Ja vanhurskas Jumala tuottaa kyllä totuuden vielä ilmi, sen saa Niilo uskoa.
Emännöitsijä oli puhunut ikäänkuin itsekseen, hiljentäen yhä ääntään. Mutta Niilo tuntui ymmärtävän hänen puheensa. Kenties hänen rehellisessä sotilasmielessään oli liikkunut samat ajatukset, sama toivo.
— Se on sitten päätetty asia, että Niilo ottaa pojan, huusi Riikke-mamseli hiukan tyynnyttyään. Minä pistäyn heti huomisaamuna siitä paronille puhumassa.
— Päätetty, päätetty, vastasi Niilo. Hän huokasi pitkään, kun ovi oli sulkeutunut mamselin jälkeen.
— Kerrassaan ihmeellinen nainen. Hän rasvaa ihmisen kielen lipeäksi, niinkuin on tottunut rasvaamaan patojaan ja pannujaan. Minutkin, vanhan kakkaran, sai puhumaan puuta, heinää.
Seuraavana aamuna oli kapteeni tavallista ärtyisämpi aamiaisella.
— Oletko nukkunut huonosti, Fredrik? kysyi Ottilia-neiti osaaottavasti.