Kapteeni kohautti olkapäitään.
— Tietäähän Ottilia-täti, että nukun aina huonosti. Mutta älkäämme siitä puhuko. Tänä yönä oli uneni tosin tavallista huonompi. Olen aivan liian arkatuntoinen, vähinkin mielenliikutus kysyy voimiani ylenmääräisesti.
Jonas, joka tapansa mukaan seisoi isäntänsä tuolin takana häntä palvellakseen, lausui matalalla äänellä, kunnioittavasti kääntyen Ottilia-neidin puoleen:
— Jos suvaitsette, armollinen neiti, kapteeni otti pahakseen tuon eilisen kohtauksen syreenimajassa.
— Todellako, Fredrik, siitäkö pahastuit, että poika oli tunkeutunut syreenimajaan? Täytyy minunkin suuresti ihmetellä, ettei Riikke-mamseli ymmärrä tehdä suurempaa eroa yhteisen kansan ja herrasväen välillä. Se on lievimmin sanoen tahditonta.
— Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? kysyi paroni hyvänsävyisesti. Selittäkääpä minullekin?
— Oh, pikkuasia vain, vastasi kapteeni. Olin eilen tavallista väsyneempi, halusin lepoa ja käskin Jonaksen työntämään itseni syreenimajaan. Sinne tullessamme tapasimme kulkulaispojan, jonka setä toi mukanaan pappilasta. Hän tuntuu olevan täällä kuin kotonaan, nukkui lepotuolissa rauhallisena kuin itse kartanon isäntä.
Paroni naurahti. — Riikke-mamseli tuntuu hoitavan hyvin turvattiaan. No, poika kai livisti tiehensä, kun näki teidät.
— Hän poistui, röyhkeästi tosin, mutta sehän on yhdentekevä. Raajarikko-raukkaa ei tarvitse kohdella samalla kunnioituksella kuin terveitä ihmisiä.
— Jos hän on kohdellut sinua sopimattomasti, tulee hän siitä saamaan rangaistuksen, sanoi paroni vakavasti.