— Minä pyydän, setä, antakaamme asian olla sillään, lausui kapteeni. Ihmettelen vain, miksei poikaa lähetetä takaisin pappilaan. Hän näytti jo aivan terveeltä. Tuollaisen poikanulikan ei pitäisi suotta laiskoitella. Se ei ole hänelle hyväksi.
— Hän onkin jo saanut työtä, sanoi paroni. Hän on tästä päivästä lähtien vanhan Niilon apulainen. Ukko tarvitsee kyllä apua.
Kapteeni puraisi huultaan.
— Iloitsen siitä. Muutoin kummastelen, että uskallat ottaa noin vain ventovieraita työhösi. Poika ei ole luottamusta herättävä. Hänellä on julkeat, epämiellyttävät kasvot.
— Pastori kiitti häntä ja minusta — paronin kasvoihin levisi surumielinen ilme — poika on miellyttävän näköinen.
— Ja sitäpaitsi, lisäsi Ottilia-neiti sovitellen, voimme lähettää pojan pois, jos hän käyttäytyy huonosti.
— Unohdatte, ystäväni, että ilman poikaa Klaus ehkä olisi menettänyt henkensä. Sinun, Fredrik, tulisi siis ensi sijassa olla kiitollinen hänelle. Minä puolestani olen päättänyt pitää pojan talossa ja kasvattaa hänestä kunnon miehen, sanoi paroni, ja hänen äänensä sävystä kapteeni ymmärsi, ettei kannattanut väitellä vastaan.
Mutta huoneessaan hän purki vihansa Jonakselle.
— Jonas, me lähdemme täältä. Minä en enää kestä hänen yliolkaista kohteluaan. "Sinun, Fredrik, tulisi ensi sijassa olla kiitollinen hänelle." Aivan kuin olisin pieni poika, jota vanhempi veli ojentaa. Laita tavarani kokoon, Jonas. Minä tahdon lähteä täältä — no, miksi et tottele?
Jonas oli tottunut isäntänsä voimattomiin vihanpurkauksiin. Levollisena hän alkoi järjestellä korttipakkaa, joka aina oli kapteenin pöydällä, puhuen: