— Tuo poika, Jonas, on kuin aave entisiltä ajoilta. Jumala itse on hänet lähettänyt muistuttamaan meitä pahasta teostamme. Yrjö-rukka, hän oli niin iloinen, niin reipas. Meidän ei olisi pitänyt sitä tehdä, Jonas.
Jonas astui askeleen lähemmäksi ja katseli vihertävillä silmillään tuikeasti kapteeniin. Hänen äänensä oli käskevä. Palvelijasta oli tullut isäntä.
— Herra kapteeni, minusta on viisaampaa, että te ette ajattele moisia asioita, kaikkein vähimmän niistä puhutte. Te tarvitsitte rahoja, olisitte ollut hukassa ilman niitä. Muistattehan mitä sanoitte: pojallensa hän antaa anteeksi, mutta ei koskaan köyhälle sukulaiselle. Mitä te sille mahdoitte, että paroni oli niin ylpeä ja kovasydäminen, että hän ajoi ainoan poikansa talosta. Ja teille siitä vain oli etua. Te olitte ylpeä ja vallanhimoinen, tahdoitte päästä Tottisalmen isännäksi. Ja nyt kun olette lähellä päämaalianne, ruikutatte.
Kapteeni kyyristyi pelokkaana kokoon rullatuolissaan. Hän uskalsi kuitenkin vielä kuiskata: — Mutta syy oli sinun, Jonas, sinä sen keksit, tuon pirullisen juonen.
Jonas asetti käsivartensa ristiin ja sanoi loukkautuneella äänellä: — Niinpä kyllä, ja minkävuoksi? Siksi, että tyhmä raukka, mikä olin, rakastin isäntääni ja toivoin hänestä Tottisalmen valtiasta. — Hän olisi voinut lisätä: — Ja siksi, että tahdoin itse vallita isäntäni kautta.
Kapteeni oli nyt kokonaan masentunut. — Tiedän, Jonas-kulta, tiedän sen hyvin. Älä minua luule kiittämättömäksi. Olen vain niin kiihoittunut tänään. En voi sietää tuon pojan näköä.
— Mitä siihen tulee, herra kapteeni, — nyt oli Jonaksen ääni taas hyvittelevä, — olkaa rauhassa. Keksimme kai jonkin keinon. Varkaita ei paroni siedä talossaan, lisäsi hän viekkaasti hymyillen.
— Älä tee pojalle pahaa. Koeta hyvällä saada hänet pois täältä. Omatuntoni on jo liiaksi rasitettu.
Palvelija loi säälivän katseen isäntäänsä. — Olkaa rauhassa, ja nyt käykää levolle. Poloinen raukka, hän ajatteli katsellessaan kapteenin kuihtuneita, taudin murtamia piirteitä. Ellei paroni pian kaadu, ei sinusta ikinä tule Tottisalmen isäntää. Mutta Klauksesta tulee — ja häntä minä vallitsen kuten isääkin.
Hän kääri huolellisesti peitteen isäntänsä ympärille ja ojensi hänelle iltajuoman. Itsekkään palvelijan kylmässä sydämessä asui kuitenkin jonkinlainen kiintymys heikkoa herraansa kohtaan. Fredrik-kapteeni oli ainoa ihminen maailmassa, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän oli kasvanut löytölastenkodissa, ei koskaan ollut kukaan osoittanut hänelle rakkautta, kovuutta vain ja halveksimista. Mutta hän oli aina ollut älykäs ja osannut käyttää ihmisten heikkoutta hyväkseen, petkuttaen heitä missä saattoi. Hän oli jo joutunut rikoksen tielle, kun kapteeni, silloin vasta nuori luutnantti, sattumalta tapasi hänet Ruotsissa käydessään ja pelasti hänet joutumasta oikeuden käsiin. Siitä asti hän oli palvellut kapteenia uskollisesti ja tunsi herransa paremmin kuin tämä itse. Klausta hän palveli vain itsekkäistä syistä. Hänhän oli kartanon tuleva omistaja, ja Jonas tahtoi vallita, vallita tyhmiä suomalaisia talonpoikia, jotka uskalsivat pitää häntä vertaisenaan.