— Ahaa, Niilon apulainen! Entä mitä sinä, veijari, puussa teit? Varmaankin omenia varastit? Häh! Maisteri tekeytyi niin tuimaksi kuin suinkin hänen hyväntahtoinen naamansa salli.
Poika purskahti heleään nauruun. — Omenia kesäkuussa! Ei, herra maisteri, niin tyhmä en ole.
— Mitä siellä sitten teit? Linnunpesiä ryöstit, kovasydäminen poika. Ai, ai vieläkin niskaani pakottaa. Ja Ticklenius-parka hieroi julmistuneena niskaansa.
— En minä linnunpesiä ryöstänyt, vastasi Yrjö hämillään.
— Mutta mitä sinä sitten, taivaan nimessä, puussa kykit? Toisten niskoille vierähtääksesikö?
Yrjön katse oli kiintynyt melkein ahneesti maisterin kädessä olevaan kirjaan.
— Mitä maisteri äsken luki? hän viimein punehtuen kysyi.
Maisterin hailakat silmät saivat eloa. — Ahaa, sinä kuuntelit?
Poika väänteli hattua käsissään.
— Suokaa anteeksi, maisteri, minä olin käytävää lakaisemassa tässä lähellä ja kuulin maisterin lukevan niin kauniisti. Paremmin kuullakseni kiipesin puuhun.