Maisteri haroi tukkaansa. — Totisesti, poikani, ei ollut kumma, että kuuntelit halukkaasti. Runo, jota luin, oli näet katkelma kuolematonta Iliadia. Hän hykersi käsiään mielistyneenä. — Oiva poika, älykäs poika. Se oli siis sinusta hauskaa?
— Oli, mutta se loppui niin pian, kun ilkeä oksa murtui.
— Älä sure. Saat kuulla lisää. Tässä kirjassa tosin on vain muutamia katkelmia, mutta minä, tässä maisteri hiljensi ääntään melkein kuiskaukseksi, aion kääntää koko Iliadin suomen kielelle. Se on minun suuri elämäntyöni, jota varten minä olen maailmaan tullut ja opiskellut, minä, köyhän lukkarin poika, Amos Ticklenius.
Sivumennen mainittakoon, että maisteri oli tätä työtä tehnyt jo kymmenen vuotta pääsemättä ensimmäistä laulua pitemmälle.
— Maltahan, jatkoi maisteri kohottaen sormensa nenälle, tule tänne samaan paikkaan huomenaamulla, niin saat kuulla lisää.
— Kiitos, huudahti Yrjö iloisesti, mutta lisäsi alakuloisena: — En uskalla, Niilo toruu, elleivät käytävät ole kunnossa.
— Mutta ehkä voit tulla illalla minun huoneeseeni?
Pojan katse kirkastui. — Sen voin tehdä. Illalla olen jo seitsemältä vapaa.
Vielä kauan sen jälkeen kuin Yrjö iloisena oli poistunut luuta olalla, mutisi maisteri itsekseen naureskellen: — Oiva poika, älykäs poika. Kiipeää puuhun kuunnellakseen Iliadia. Ja huoaten hän lisäsi: — Klaus olisi kiivennyt puuhun päästäkseen kuulemasta.
Samana iltana kuului maisterin ovelta arka koputus, ja Yrjö astui sisään, pestynä ja harjattuna. Hän jäi arasti oven suuhun seisomaan, mutta maisteri talutti hänet ystävällisesti pöydän ääreen, ja käski hänen painaa puuta.