— Minä luulen, poikani, että minun ensin täytyy lyhyesti johdattaa sinut mielialaan, joka runoelmassa ilmenee. Zeus Kronoksen poika — — — Sinä tunnet tietysti Kreikan jumalaistarustoa —?
Yrjö pudisti kieltävästi päätään.
— Olet kai kuitenkin lukenut Kreikan historiaa?
Yrjö pudisti taaskin päätään. — En, pappilassa luin vain Raamatun historiaa ja katkismusta. Joskus kuulin poikien lukevan latinaa, ja opin sitä vähän.
— Taivaan vallat, et tiedä mitään Kreikasta, et helleeneistä! Maisteri mitteli kiivaasti lattiaa. Sitten hän loistavana kääntyi pojan puoleen. — Silloinhan on koko Kreikan historia edessämme.
Yrjö ei vastannut, hänestä oli kaikki kuin satua.
— Alkakaamme sitten, sanoi maisteri heittäytyen kiikkutuoliin, nuuskasi pari kertaa, pyyhki nenäänsä kirjavalla nenäliinallaan, katseli kattoon, rykäisi viimein ja loi tuiman katseen Yrjöön.
— Helleenit, hän aloitti, ja hänen äänensä sai kumean juhlakaiun. — Helleenit olivat kaikki, mikä maailmassa on ollut kaunista, suurta, älykästä. Hehe — — — Hän alkoi änkyttää ja putosi äkkiä mahtipontisuutensa taivaasta alas maan päälle.
— He-he, ja avutonna hän katseli Yrjöön odottaen tämän purskahtavan nauruun, kuten Klaus ja Beata aina tekivät, kun maisterin puhelahja petti. Mutta Yrjö katseli häneen hartaana, kärsivällisesti odottaen, milloin maisteri tyyntyisi jatkaakseen.
Maisteri Tickleniuksella oli varsin huono puhelahja, sen lisäksi hän oli harvinaisen ujo ja kömpelö. Klauksen ja Beatan oli senvuoksi aina ollut helppo saattaa hänet hämilleen. He tunsivatkin valtansa, väärinkäyttäen sitä säälimättä. Heidän erityinen huvinsa oli nähdä maisteri-rukan innostuvan ja hämmentyvän, jolloin he aina tekivät puoliääneen huomautuksia hänen naurettavuudestaan. Mutta Yrjö katseli opettajaan kuin johonkin korkeampaan olentoon. Olihan maisterilla avaimet tiedonaartehistoon, josta hän niin palavasti halusi ammentaa.