Yrjö katseli säteilevin silmin uljasryhtistä, valkohapsista vanhusta. Vaivoin sai hän soperretuksi: — Tahtoisin.
— Mitä maisterimme siitä arvelee, jos pyytäisin teitä antamaan pojalle opetusta tavallisissa kouluaineissa? Luulenpa, ettei Yrjö sitä surisi.
Maisteri hykersi käsiään. — Mielelläni sen teen, paroni, — hän taputti ystävällisesti Yrjöä olalle. — Jo huomenna aloitamme, koska herra paroni kerran sallii.
— Entä puutarhatyöni? kysyi Yrjö arasti.
— Siitä saat levätä. Kuulin Niilolta, että se ei sinua suurestikaan miellytä. Mene nyt kotiin. Hyvää yötä.
Yrjö kumarsi ja riensi onnesta melkein pökertyneenä Riikke-mamselille kertomaan.
— Ihmeellinen poika, herra paroni, lausui maisteri Yrjön poistuttua. Voisi luulla häntä valepukuiseksi prinssiksi.
— Melkein, ja kuitenkin hän on vain köyhän kulkulaisen poika, vastasi paroni. Maisterin mielestä hänen äänensä oli surullinen.
Parin päivän kuluttua Jonas ilmestyi kiihoittuneena kapteenin luo. Hän oli käynyt pyytämässä maisteri Tickleniusta kapteenin shakkitoveriksi.
— Herra maisteri pyytää anteeksi, mutta hän on estyneenä. Hänellä on oppilas.