— Jonas, minä tunnen, että poika on kohtalon lähettämä. Sydämeni, omatuntoni sen sanoo.
— Kaikkia! Se johtuu vain turhasta mietiskelystä ja tyhmistä loruista, joita luette. Siitä asti kuin aloitte lukea tuota kelvotonta Svedenborgia, olette aivan sekaisin. Olisitte sallinut minun toimittaa pojan heti pois täältä kuten tahdoin, niin saisitte olla rauhassa. Eikä se nytkään ole liian myöhäistä. Minä kyllä laitan sen röyhkeän viikarin tieltämme. En siedä hänen tekopyhää naamaansa.
— Mutta onko se välttämätöntä?
— On, vastasi Jonas kovasti.
Kapteeni ei enää vastustanut. Hän taipui aina, kun hänen itsevaltias palvelijansa niin tahtoi.
Jonkin ajan kuluttua katosi maisterin hopeinen taskukello, jota hän tavallisesti piti pöydällään. Maisteri oli huolissaan. Kello oli perintö hänen isältään. Hän ei kuitenkaan kertonut kenellekään vahingostaan, koska oli vakuutettu siitä, että hajamielisyydessään oli kadottanut kellon. Yrjön kanssa hän kuitenkin visusti etsi kelloa sitä löytämättä. Viikon kuluttua katosi pari vanhaa arvokasta hopealusikkaa keittiökamarista, jossa Riikke-mamseli oli niitä kiilloittanut Yrjön avulla. Mamseli oli epätoivoissaan ja kertoi asiasta itkusilmin Ottilia-neidille.
— Ikävää, sanoi neiti, ja katseli tuikeasti mamseliin. Riiken ei olisi pitänyt antaa Yrjön kiilloittaa niitä. Se oli varomatonta. Jonas tiesi kertoa, että maisterilta on hävinnyt hopeakello. Näyttää siltä, kuin talon hopeat olisivat saaneet jalat sen jälkeen kuin poika on tullut taloon.
Emännöitsijän hyväntahtoiset kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.
— Vai tiesi Jonas kertoa? Kas se on kaunista. Nytkö hän taas aloittaa?
Ottilia-neiti rypisti otsaansa. Jonas oli hänen suosikkinsa liukaskielisyytensä ja sievän käytöstapansa tähden.