— Anteeksi, en tiennyt teidän olevan siinä, sanoi Yrjö aikoen jatkaa matkaansa.
— Ei mitään, hymyili Jonas happamesti pidellen nenäänsä, joka oli saanut aimo kolauksen. Minulla oli vain pieni asia mamselille. — Mutta kas, kelloko sinulla on, ja niin omituisen näköinen, oikein vanhanaikaista kuosia. Saanko katsella?
Yrjö näytti kelloa vastahakoisesti.
— Minun täytyy viedä se heti maisterille. Kello on hänen.
— Niinkö, siinä tapauksessa saatan minä toimittaa asiasi, olen juuri menossa maisterin luo.
— Ettehän vielä ole toimittanut asiaanne Riikke-mamselillekaan, huomautti Yrjö hiukan ivallisesti. Hän hoksasi Jonaksen kuunnelleen oven takana. — Kiitos vain, vien itse kellon.
Hän lähti, mutta kääntyi vielä kerran ja kohtasi ilkeän katseen Jonaksen silmistä.
— Hän vihaa minua, mutta miksi? ajatteli Yrjö taaskin.
Maisteri ei ollutkaan huoneessaan, mutta palatessaan päärakennuksen ohi Yrjö näki hänen istuvan parvekkeella paronin ja kapteenin seurassa.
Vilkas poika ei malttanut odottaa, vaan riensi portaita ylös herrojen luo. Päänsä paljastaen hän kumarsi hänelle ominaisella sulolla, mutta hämmentyi kohdatessaan kapteenin katseen.