— Mitä täällä toimitat, poika? kysyi kapteeni tuikeasti.
— Anteeksi, minulla on asiaa maisterille.
— Oliko se niin kiireellistä, että sinun täytyy tunkeutua meitä häiritsemään? tiuskaisi kapteeni edelleen. Sietämättömän tunkeileva lurjus, mutisi hän puoliääneen paronille.
Yrjö punehtui ankarasti. Hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. — Löysin maisterin kellon ja tulin sen tuomaan, lausui hän arasti.
— Minun kelloni! Kiitos, Yrjö, sepä oli hauskaa, riemuitsi maisteri. Mistä se löytyi?
— Komerosta Niilon portaiden alta. Almansor sen oikeastaan löysi.
— Vai Almansor löysi. Ja Niilon portaiden alta? Mitenkä, etkö sinä asu Niilon luona? kysyi kapteeni pistävästi.
— Asun, vastasi Yrjö katsoen suoraan kapteenin silmiin.
— Hm, hm, sepä omituista. Kuinka kello on voinut sinne joutua? Onko kunnianarvoisan maisterimme tapana ryömiä portaiden alle? Vähemmin klassillinen tapa, mielestäni.
Paronin silmät olivat rävähtämättä luotuina Yrjöön.