— Sinä et siis ollenkaan aavista, miten kello on joutunut komeroon? kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.
— Jos hän aavistaisikin, ei hän sitä sanoisi. Röyhkeä veitikka, mumisi kapteeni niin kovaa, että Yrjö kuuli.
Samassa pojalle selvisi, että häntä epäiltiin. Hän kalpeni ja loi kapteeniin niin leimuavan katseen, että tämä hämillään loi silmänsä alas.
— Saanko nyt mennä? kysyi hän kumartaen paronille.
— Saat, vastasi paroni lyhyesti.
— Häpeämätön nulikka, kähisi kapteeni. Varastaa ensin ja käyttäytyy sitten kuin loukattu ruhtinas. Naurettavaa. Semmoista siitä saa, kun tuollaisille maankiertäjille osoittaa armeliaisuutta. Setä on aivan liian hyvä. Mutta nyt kai ovat silmänne auenneet. Varkaita ei setä talossaan siedä, sen kyllä tunnemme vanhastaan.
Paroni hätkähti tuskin huomattavasti salaviittauksen kuullessaan. Mutta levollisesti hän vastasi: — Oletko varma siitä, että poika on kellon varastanut, Fredrik?
Maisteri, joka keskustelun aikana levottomasti oli liikkunut istuimellaan, kavahti kuin raketti pystyyn huutaen kimeällä äänellä:
— Ei, ei, Yrjö ei ole varas. Poika on rehellinen kuin kulta. Hänen luonteensa on jalo, ylevä — — —
— No, no, maisteri hyvä, älkää nyt taas innostuko. Teillä on epämiellyttävä tapa huutaa silloin kun innostutte. Minun hermoni eivät sellaista siedä, sanoi kapteeni kärttyisesti.