— Anteeksi, sopersi maisteri hämillään. Minä vain tahdoin sanoa — — —
— Säästäkää mielipiteenne siksi kunnes sitä teiltä kysytään.
— Minun nähdäkseni, Fredrik, on maisterin mielipide juuri tärkeä. Hänhän on Yrjön opettaja ja tuntee hänet paremmin kuin me kaksi, ryhtyi paroni puheeseen. — Te ette siis luule pojan varastaneen kelloa?
— Olen suuresti ihmeissäni kellon katoamisesta ja merkillisestä löytymisestä, mutta olen varma siitä, että Yrjö on syytön. Valitan, että poikaparka minun huolimattomuuteni tähden on joutunut epäluulonalaiseksi, puhui maisteri vakavasti.
— Olen samaa mieltä kuin tekin, sanoi paroni.
— Tavatonta herkkäuskoisuutta, mutisi kapteeni. — Huh, täällä on kylmä, minä tahdon sisään. Missä Jonas on? Hän tarttui laihalla kädellään soittokelloon.
— Kenties sallitte minun? kysyi maisteri avuliaasti tarttuen rullatuolin selkämykseen.
— Ei kiitos, te voisitte matkalla innostua ja kaataa minut, vastasi kapteeni myrkyllisesti.
Jonas ilmestyikin samassa ihmeellisen nopeasti palvelevaisena ja moitteettomana kuten aina ja pyöritti vihastuneen isäntänsä yläkertaan.
Mutta portinvartijantuvassa vuodatti Yrjö katkeria kyyneliä. Hän tunsi sydämensä pohjasta vihaavansa kapteenia. Maisteri ei häntä epäillyt, sen hän tiesi, mutta paroni — epäilikö hänkin? Ja juuri hänen arvostelunsa oli pojasta tärkein. Hän ihaili ja samalla pelkäsikin komeata, arvokasta vanhusta, jonka synkkiä kasvoja vain harvoin ystävällinen hymy kirkasti. Yrjö tiesi, että hänellä oli ollut raskas suru, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.