Kului pari päivää. Yrjö istui kirjoittamassa maisterin huoneessa, kun palvelija tuli sisään kutsuen häntä paronin luo. Hämmästyneenä poika katseli opettajaansa. — Mitähän se tietää?
Maisteri pudisti päätään. — En ymmärrä. Kunpa ei vain olisi jotakin ikävää.
Sydän kurkussa Yrjö riensi palvelijan jäljestä, joka sanaakaan sanomatta johdatti hänet paronin työhuoneeseen. Paroni istui työpöytänsä ääressä pää käsien nojassa. Pöydällä oli kaksi hopealusikkaa.
Yrjö seisahtui oven suuhun nöyrästi tervehtien. Paroni tuskin vastasi tervehdykseen. Hänen kasvoissaan oli ankara ilme.
— Tunnetko nämä? hän kysyi viitaten lusikoihin.
Yrjö astui lähemmäksi ja loi kysyvän katseen paroniin.
— Kyllä, sanoi hän, olen usein kiilloittanut kartanon hopeita, kun olen ollut mamselin luona. Tiesin, että kaksi oli kateissa. Mamseli oli niin pahoillaan niiden katoamisesta.
— Sinua syytetään niiden varastamisesta, sanoi paroni lyhyesti. Hän ei edes katsonut poikaan.
Yrjö hätkähti. — Hyvä Jumala, voihkaisi hän.
Paronin silmissä välähti ääretön ylenkatse. — Sinä siis myönnät ottaneesi ne?